Sata runoa | Page 5

vastaan,
väistää voit sa ainoastaan,
alistut, kun
hukkuu työs.

Tyhjiks jäi
paikat palon;
myrskyyn lentää tuhka talon.
Kaaret
törröttää ja mustat
torvi-tynkät;
katsoo taivaan pilvet synkät

huoneisiin.
Sortui lies!
Raunioihin
kylmiin noihin
vielä kerran katsoo mies. --

Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan.
Vaikk' kohtas isku kohtalon,

jäi vielä sulo lohtu toki:
kun rakkaitaan hän koota koki,
kas,
tallellahan kaikki on!
Alas virtas! -- vaski riittää, --
kaava tuli täytehen!
Tokko tekijöitään
kiittää
työ, kun tuomme esiin sen?
Ehkei luontunut?
Jos lie haljennut?
Oi, kenties, kun toivo hymyy,

edessä jo turma lymyy.
Maan poveen, kätköön pyhän mullan,
uskomme työmme tuottehen;

niin maamies kylvää siemenen
ja luottaa nousuun viljakullan,
kun
aika tulee täytehen.
Myös kallihimmat siemenetki
peitämme
murhein poveen maan
ja toivomme, ett' tulee hetki,
kun käy ne
eloon ihanaan.
Tornista kirkon
verkkaan vain
soi kuolinkellot,
kumahtain.

Surusoitto seuraa haudan pieleen,
matkalaista saattain viime tielleen.
Oi, jo puolisosi rakkaan,
oi, jo uhrautuvan äidin
tumma Tuonen
ruhtinas
tempas, mies, sun rinnoiltas,
luota lasten hentoisten,
joita
kantoi hellien,
joita hellään vaali innoin,
imettäin ne äidinrinnoin.
Oi,
nyt perheen siteet sulta
laukes, iäks katketen;

kodin onni, äiti
kulta
muutti maille varjojen;
poiss' on kodin hellä käsi,
silmä,
joka valvoi öin;
orpoja ja itseäsi
vieras hoitaa lemmetöin.
Kunnes kello jäähtyy siinä,
raskas työ nyt seiskohon.
Pojat, joit'ei
mikään kiinnä,
vapaat niinkuin linnut on.
Tähtein tuikintaan
ollaan jouten vaan,
kunnes iltakuoro haipuu;


mestari vain huoliin vaipuu.
Metsätöiltään miesi palaa
reippain mielin illan suussa,
kodin
lämpimille halaa.
Lampaat määkyin kotiin kulkee,
ammuu karja

kiiltokarva, käyräsarvi;
kellot kilkkaa,
kun ne tulee perävilkkaa.

Lyhdekuormaa
ruuna kiskoo;
kiertäin vyhteen,
poika viskoo
yli
lyhteen
kukkasvyön.
Tanssihin käy nuori kansa
jälkeen työn.

Tiet ja torit tyhjenevät;
hauskan lieden luokse kertyy
perhekunnat;
kirskuin kiinni
portit kaupungin jo pannaan.
Hämy synkkä

maahan lankee;
vaan ei pelkoon meitä saata
varjot yön;

rauhanmies voi tyynnä maata: --
laki valvoo, poistain pahantyön.
Kallis oikeus, kaikkein suoja,
taivaantytär, onnen tuoja,
kevein
pakoin sidot vapaan;
perustan loit kaupungeille,
johdit yhteistoimen
teille
metsäläiset ihmistapaan,
yhteen liitit höllät ohjat,
annoit
siveystajun pohjat,
kallihimman tunteen toit,
lemmen isänmaahan
loit!
Sadat käsivarret käkee
yhteistyöhön rattoisaan;
liikkeist'
innokkaista näkee
voiman, tahdon tarmokkaan.
Mestari ja sälli
kanssa
tietää vapaan työnsä lait;
kukin mies on paikallansa,

herjaaja se olkoon vait.
Työssä sun on kunnias!
Vaivannähnyt
palkan kantaa:

Arvon saakoon ruhtinas,
meille arvon työmme antaa.
Rakas rauha,
sulo sopu,
jäämään jääkää
kaupunkiimme hiljaiseen!

Älköön koskaan päivä nousko,
jolloin sodan julmat joukot
tyyntä
laaksoamme raastaa,
jolloin taivas,
jota vieno rusko
illoin
seijastaa,
kaupunkein ja kyläin hurjaa
palon lieskaa heijastaa!
Muotin nyt me murtaa voimme,
rikki sen jo lyödä saa;
kohtasilmin
ihannoimme
kuvaa sopusuhtaisaa.
Käykää vasaraan,
kuori pois nyt vaan!
Olet kellon ilmiin saava

vain jos pirstaks menee kaava.

Vain mestari se viisain toimin
voi kaavan murtaa aikanaan;
mut voi,
jos vaski omin voimin
käy hehkuvuona virtaamaan!
Se sokein
vimmoin, räjähdyttäin,
lyö säpäleiksi kehystät,
kuin hornan-liekein
kaikki syttäin,
sen tuholaineet vierivät.
Kun voimat raat saa
riehakoida
ei muodostelmaa luoda voida;
kun kansat raivoo
valloillaan,
ei onni pääse taimimaan.
Voi maata, missä paloaineen
näät kyliin kurjiin kertyneen,
ja rahvas,
ryöstäin linnat maineen,
käy itse käsin oikeuteen!
Kapina tarttuu
kellon kieleen,
sen kupu ulvoin ämyää!
vihitty rauhaa soimaan
mieleen
nyt väkivaltaan yllyttää.
Vapaus, veljeys! huuto raikuu;
jo rauhanmies käy miekkahan,
ja
torit täyttyy, kadut kaikuu,
näät murhajoukkoin riehuvan.
Hyeenain
lailla, kilvan kiistäin,
siin' irnuu vaimot ilkkusuin,
kuin pedon
hampain irti riistäin
sydämet äsken surmattuin.
Ei mikään ole pyhää,
taukoo
jo tunteet, joita kainous toi,
ja hurjuus kaikki sulut laukoo,

ja ilkivalta mellakoi.
Herännyt leijona on kiivas,
on julma
hammas tiikerin,
mut ihminen, min raivous riivas,
on hirmuisista
hirmuisin.
Niin on! -- ei taivaansoihtu valon
oo käsiin
umpisokeiden!
He sit' ei nää, he syttää palon,
maat, kaupungit vain
tuhoten.
Riemuun vaihtui huolten taakka!
Kas! kuin kirkas täysikuu
kello
ehjä kehään saakka
kotelostaan paljastuu.
Kuvun laitoineen
vienoon väikkeeseen
ilta luo ja kilpileiman,

nimen taideniekan reiman.
Hei, joukkohon!
Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa!
nyt kellon
vihkiäiset alkaa.
*Concordia* sen nimi on.
Niin sopuun,
yksimielisyyteen vahvaan
Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan.

Ja tehtävään se käyköön, oi,
johonka mestari sen loi:
Pian maisen
elon yläpuolla
se heiluu siinnoss' ilmojen,
jyrinän naapurina tuolla


on välimailla tähtien.
Soi kehottain sen ääni silloin,
kuin vilkkuin
haastaa tähdet nuo,
jotk' kiittää Luojaa aamuin, illoin
ja vuoden
vaihteet tietoon tuo.
Iäiset vakavuudet selkoon
se saattakohon
soitollaan,
ja joka hetki, heiluissaan,
sen kieli aikaa kosketelkoon.

Se elon vaiheet tuokoon julki
vaikk' itse on se tunnoton,
ja heille,
jotka kuoloon kulki,
se viime rauhaa soikohon.
Ja kuten kaiku
kohta-ikään
soi loppuun, kun se korvaan saa,
se kumutkoon: ei
kestä mikään,
maan päällä kaikki katoaa!
Köysin vahvoin nostakaahan
ylös kello kuopastaan!
Pääsköön
sointuin ikimaahan,
taivaan sineen kohoomaan.
Kaikki kiskokaa!
Hei, se heilahtaa!
Riemua se tuokoon lauhaa,

ensi ääni soikoon *rauhaa*.
KAIHO.
Laakso tää on ahdas, pieni,
usvat kolkot painostaa.
Pois jos johtaa
voisin tieni,
minne mieli kaihoaa!
Kunnaat kukkii lounaan mailla,

ikikevään siellä nään:
Saisin liitää linnun lailla
yli vuorten
etelään!
Sulosoinnut, täyttäin tienot,
taivaanrauhaa rintaan luo;
yli kenttäin
leyhkät lienot
tuoksuin balsamia tuo.
Kultaheelmäin loistoon
kiehtää
tummat viidat lehviään;
mieltä kirjokukat viehtää,
joit' ei
talvi riistäkään.
Mitkä ihmeet silmää kohtaa
säihkeess' ikiauringon!
Miten vuoret
väikkyin hohtaa,
miten lauha ilma on! --

Oi, mua estää virran
hyrskyt,
jotka pauhaa kuohupäin;
välillämme kohoo tyrskyt,

sydänparkaa säikyttäin.
Venho vaappuu, tullen tuolta,
soutajaa en nähdä voi.
Purteen
hyppää ilman huolta!
Henget sitä haltioi.
Usko, tohdi, -- sillä, tiedä,

onni ei tuo takeitaan;
sinut ihme vain voi viedä
ihanuuteen

ihmemaan.
ALPPIMETSÄSTÄJÄ.
Sääli toki kauris rukkaa!
Kauris on niin suloinen,
syö ja nyhtää
nurmen nukkaa,
puron luona leikkien.
»Äiti, äiti, miehen teille

ajoon tahdon tuntureille!»
Voisit ennen karjaa kaita,
hauska torveen toitottaa!
Kellot kilkkuu
pitkin maita,
metsä huohuu, humajaa.
»Äiti, äiti, miehen teille

pilviin tahdon tuntureille!»
Miks et kukistas sa huoli?
Vienosti ne hymyää.
Vuorten viluun
kukat kuoli,
kolkot huiput peittää jää!
»Kirjokukat, tiedänhän ne,

äiti, äiti, en jää tänne!»
Läksi poika ajoon riistan,
pois hän syöksyy veikaten,
hurmoksissa
hurjan kiistan
häälyy yli kuilujen.
Kilpaan käyden tuulen kanssa,

kauris karkaa makuultansa.
Kaljun rinteen kallioita
kapuaa se kepeään,
pelkäämättä onkaloita

siukuu yli iljenjään.
Mutta hurjapää ei huoli,
seuraa kädess'
surmanuoli.
Nyt se vuoren huippuun häätyy,
viime kielekkeelle jää;
kuilun
partaalle se päätyy,
pakoon pääsyä ei nää.
Eessä surma, syvyys
huima,
takaa tulee urho tuima.
Tuskan silmin vaiti rukka
kovaa miestä rukoilee;
turhaan, jo sen
perii hukka,
hän jo tähtää, -- Hipaisee? --
Vaipuu jousi! --
Rotkelmastaan
Vuoren-Ukko tulee vastaan.
Hätääntyneen Halliparta
surman suusta pelastaa.
»Turmantuoja,
teilläs karta
Lumilinnaa rauhaisaa!
Ihmisten on maassa majat;

mitä meidän karjaa ajat?»

ROBERT BURNS.