Sata runoa | Page 4

haipuu;
nousee ja vaipuu
liehuvat hunnut.
Verhoon ne sulkee


lehvikkövuoret,
rinteillä kulkee
mietteissä nuoret,
lempeä kuiskii,

sykkii ja säikkyy. --
Köynnökset huiskii!
Rypäleet väikkyy!

Kohta jo paisuin
suihkuin ne raisuin
tynnyrit täyttää:
virtoina
kuohuin,
helmeily viinein
lailla rubiinein
säihkyvän näyttää. --

Utuiset sarjat,
taas alas häilyin,
laajoiksi lukee,
järviä luoden;

kunnaiden harjat,
saarina päilyin,
esiin jo aukee,
riemua tuoden.

Aurinko seijas
hetken jo hohti:
henget ne leijas
pielille pilvein;

leikkivin ilvein
vaipuen vuoroin
saaria kohti.
Riemuja kuoroin

kuulemme sieltä:
Karkelo keijuin
käy yhä leijuin,
kunnes kuin
ihmein
kaikki jo hajoo. --
Toiset ne vajoo
varjohon puiden,
tai
utuvihmein
liehuen liitää,
veen yli uiden;
toiset ne kiitää

auvossa lemmen
pois yhä valoon,
Tähtölän taloon,
hehkuja
hemmen
suutelemaan.
MATKAMIEHEN YÖLAULUJA.
1.
Hengetär sä taivainen,
joka tuskat, vaivat liennät

sekä kurjan
povehen
sulo hoivaa suomaan riennät,
oi, mua raastoi kiihko
karmas!
Miksi tuskat, riemut nuo?
Lepo armas,
saavu, rauhaa
rintaan tuo!
2.
Rauhaa huippuin ylhäin
sä nää!
Puut vuorten jylhäin
hämyyn jää;

vait uinuu maat,
ei linnut oksilla lennä.
Aavoille ennä,
rauhan
jo saat!
PROMETHEUS.
Sa taivaas verhoo, Zeus,
utu-usvihin
ja voimaasi lapsekkaana,

kuin poika ohdakistoon,
koe tammihin ja kallioihin!
Kas, yhä vaan
mun maani
on vankkumatta
ja majani, jot' et sä kattanut,
ja lieteni,

min loimotus
sun kateeks käy.

En auringon alla tunne
kurjempaa, kuin te, jumalat!
Elannon
surkean
suo uhrisauhut
ja rukoukset
jumaluudellenne,
ja nälkä
teidän ois,
jos lapset ja kerjurit
ei houkkina toivois vielä.
Kun lasna maailmaa
ma katsoin ymmällä pää,
niin eksynyt silmäni
kääntyi
päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä
muka korva, mi itkuni
kuulee,
ois sydän, kuin mun,
mi ahdistettua säälii.
Ken mua auttoi
titaanein väkivaltaa vastaan?
Ken mun pelasti

kourista kuolon ja orjuuden?
Sä itse sait tän kaiken aikaan,
pyhä,
hehkuva sydän,
ja nuorna, hartain innoin
sä pilvein Uinujaa
hänen
pettämänään kiitit!
Sua kunnioittaisin? Miksi?
Sa huojensitko koskaan
vaivoja
sortuneen?
Sä lievensitkö koskaan
tuskia itkeneen?
Minust' eikö
karkaissut miestä
kaikkivaltias aika
ja kohtalo ikuinen, --
mun
herrani, Zeus, ja sun!
Luulit ehkä
mun korpeen pakenevan,
vihaavan elämää,
kun eivät
kaikki
nuoruusunelmat täyttyneet!
Täss' istun, kuvani mukaan
ma ihmiset muovaan:
suvun valtavan
synty,
prometheolaisen,
mi on kärsivä, itkevä,
on nauttiva,
riemuitseva
ja halveksiva sua,
kuin minä!
FRIEDRICH VON SCHILLER.

KELLO-LAULU.
_Vivos voco. Mortuos
plango. Fulgura frango._
Syvään muurattu on maahan
kellonkaava torvineen.
Valutyöhön
joutukaahan!
Joka mies nyt paikalleen!
Toimeen hikipäin
kaikki käsikkäin:
Tulos palkitsevi vaivas,

siunauksen suokoon taivas!

Kun alamme nyt oivaa työtä,
on sanat vakaat paikallaan;
kun kelpo
lause työss' on myötä,
niin toimet sujuu sukkelaan.
Myös
harkitkaamme arvioiden,
mit' aikaan heikot voimat saa;
mies veltto,
työtään hutiloiden,
ei tiedä, mitä valmistaa.
Juur ihmisälyltäs sa
vaadit,
ett' ensin kuvaat mielessäs
ja selvät suunnitelmat laadit,

kun toimiin työn käyt käsilläs.
Puita pesään, kuusipuuta,
kuivaa, jota liekki syö!
Kohentakaa uunin
suuta, --
hei, jo lieska hormiin lyö!
Vaski sulaa on!
Tinaa joukkohon!
Niinpä saadaan pronssi oiva,

syntyy meille kello soiva.
Kun kyky, luottain tulen voimaan,
maan alla kellon valmistaa,
niin
kirkon tornista se soimaan
käy tekijäinsä kunniaa.
Sen ääni kautta
aikain kauan
soi kaikuin korviin ihmisten,
se murheet lientää luona
hau'an
ja yhtyy kuoroon hartaiden.
Se katsoo ihmislapseen lietoon;

ja vaiheet päiväin kerkeäin
tuo juhlallisna kansan tietoon
sen
malmi, mieltä ylentäin.
Kuplat kuohuu taikinassa,
aine suli kauttaaltaan!
Lipeää nyt
saakoon massa,
niin se juoksee solkenaan.
Puhdas, vaahdoton
seos olkohon:
Saadaan puhdas sointu malmiin,

heleys ääneen kellon valmiin.
Kas, riemuisasti pikku lasta
sen juhlasoitto tervehtii,
kun
elontietään alkain vasta,
hän kehdossansa uneksii;
niin synkeät kuin
kirkkaat päivät
ne vielä aikain kohtuun jäivät;
nyt äidinrinnan hellä
lempi

on lapsen armas aamuhempi. --
Mut vuodet vierii nopeaan!

Pois poika viskaa tyttöin vauvan
ja syöksyy eloon huimimpaan,
hän
kiertää maailmaa kanssa sauvan,
on outo kotiin tullessaan.
Nyt
armain ilmein, viehäkkeessään,
kuin taivaan-kuvan ihanan.
ja
rusoposkin kainoin, eessään
hän näkee immen seisovan.
Hän

punehtuu, kun neidon kohtaa,
ja hymy hänet hehkuun luo;

kauniimmat ruusut, jotka hohtaa,
hän lemmitylleen rintaan tuo.
Oi,
sulo toiveet, kaihot vienot
ens lemmen kulta-aikojen!
Ne aukee
silmiin, taivaan-tienot,
jää sydän hurmaan autuuden;
oi, kestäis aina
tämä taika,
tää armas nuoruuslemmen aika!
Torvet hohkaa putkijohteen!
Pistän puikon metalliin;
jos se nyt saa
lasihohteen,
valutyö voi alkaa niin.
Pojat, sukkelaan
kokein tutkimaan,
miten hauras norjaan juontui,

kuinka seoksemme luontui?
Näet missä vahva hentoon ryhtyy,
miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,

Saat hyvän soinnun syntymään.
Niin tutki, kun teet liittovalas,

taipuuko mieleen mielialas!
Katumus syöpyy pettyvään.
Myrtti
kaino kiehkuroiden
väikkyy päässä morsion,
kirkonkellot kutsuu
soiden
vihkijuhlan loistohon.
Oi, tän juhlan riemuun kätkee

nuoruusajan toukokuu!
Seppel kuihtuu, huntu ratkee,
armaat unet
unhottuu.
Pois kiihko jo jää,
mut lempi on luottava;
kukan
painuvi pää,
se on heelmää tuottava.
Käy toimihin mies,
elon
taistohon töytää,
hän työalan löytää;
hän rehkii ja raataa,
alas
estehet kaataa,
hän puuhaa ja puhkuu,
hän onnea uhkuu.
Pian
tulvivi anteja, kertyen hiljaa,
ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa.

Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu.
Kodin ohjat on vaimon,

on
emännän aimon,
ja lasten äidin;
hän on holhooja perheen
ja estäjä
erheen.
Hän tyttöjä neuvoo
ja poikia ohjaa;
hän liikkuu ja häärää

ja askaret määrää,
tuo voittoakin
käsin järjestävin.
Hän
paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää,
hän rukkia hyrrää ja sukkulaa
käyttää,
ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa
viti-villaa ja puhtainta
palttinaa,
luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon
ja on valvoja
talon.
Isä kartanoportailtaan
ilomielin maitansa katsoo,
arvaa uljasta
onneaan,
kuulee kilkkuvat karjankellot,
näkee niityt ja notkuvat

pellot,
aitat täydet ja ahdetut luuhat,
näkee riihellä puintipuuhat.

Kerskuin hän naurahtaa:
vahva kuin vankka maa
ja iskuilta
kohtalon
turvattu talo on!
Mut onni, mi hymyy viittoili,
ei
solmijaks ole liittoin,
ja äkkiä turma saa.
Valantaan nyt käydä saamme,
murtopinnan tiiviiks nään.
Hurskain
mielin huokaiskaamme
nyt, kun sulut päästetään.
Tulppa auki lyö!
Herran huomaan työ!
Syöksyy kantakaareen
kaavan
kuuma virta lailla laavan.
On tuli onneks ihmisen,
kun vaalit sitä valliten,
ja mitä luo se
muovaillen,
saa aikaan taivaanvoima sen;
mut voima tuo on
hirmuinen,
kun kahlehensa katkaisten
jo omaa tietään kulkemaan

käy luonnontytär irrallaan.
Voi sua, jos se hurjin paloin,
kasvain,
vyöryin valtoinaan,
kautta kaupunkein ja taloin
raivoo, riehuu
vimmoissaan!
Ihmisneron luoma jaloin
sortuu roihuun kamalaan!

Pilvi musta
maahan sataa
virvoitusta;
leimaus silloin jyrähtäin

iskee päin.
Kuulkaa häivytystä, hoi!
Kellot soi!
Illan suu

ruskottuu;
niin ei hohda päivän koi!
Tupruu sauhu!
Valtaa kauhu

kaupungin. --
Tuli puhkee paloon roimaan,
yli kattoin
karkeloimaan
liekit lentää, päästen voimaan.

Roviona roihu riehuu,

räystäät ryskää, kuumuus kiehuu,
pylväät suistuu, palkit murtuu,

Lapset parkuu, äidit turtuu,
koirat vinkuu,
huudot rinkuu.
Kesken
kauhuin käydään työhön,
päivän kirkkaus hohtaa yöhön;
kautta
ketjuin, käsin vankoin
jonot sankoin
kiirein kulkee; vuolahasti

vesi suihkuu kattoon asti.
Saapuu myrsky, raivoisasti
yhtyin
liekkein pauhinaan.
Hei, ne sinkuu liehuissaan
varastoiden kuiviin
orsiin,
tarttuu pehkuihin ja korsiin,
kuivat sälyt kaikki löytää,
ja
nyt telmii, kuin ne maan
raastaa tahtois juuriltaan;
kohti
taivaankantta töytää
hurjapäät!
Turhaks näät
taistos
luonnonvoimaa