Sata runoa | Page 3

lempi tajuunsa saada voi;
tääll'
itsekkö näkee puutteita vain, --
elon-kieltäjä houkka, mi suutaan
soitti!
Ken ei mitään tunne, -- ei tiedä, ei nää,
vaikk' käy hän suuresta
kieltäessään:
Ken tosi suuri ja viisas on,
hänet sieluin ja ruumiin
kauneus voitti.
2.
SANASIIPPA.
Sadat kolmet lahkot kiistoin,
järkisyin tuo todet julki! --
Kolkutit sa
harhain oveen,
salat sulta totuus sulki.
Tositulta ei oo loimu
viisauskynttilän, mi hohti;
tositult' on lemmen
liekki,
mihin perho syöksyi kohti.
Hafiz vain se hunnun riisti,
näyttäin aatteen kasvot julki,
missä
turha sanasiippa
hiuksin käherretyin kulki!
3.
MIK' ON ONNI?

Mik' on onni? Äl' luovu sa kauneuden laista,
älä hääpuvun päärmeistä
loisteliaista!
Hyvä maailmaa kieltää, mut vaikea heittää
elon kaunistajaa, sulo
lempeä maista.
Luon verhoni umppuna lehdossa riemun:
Pyhä maineeni menköön ja
kaapuni kaista! --
Kera ruusuin ma kuiskin, lounainen leyhkii,
sävel soi satakielten
myrtistömaista.
Sulo huulia suutele, huulet kun hehkuu;
pian syys on, ja enää et
naurata naista!
Elo huone on: sisään ja ulos vie ukset,
mut paluutiellesi päivä ei
paista.
Pyhä Hafiz, sä mistäpä sait nämä aatteet?
Shach Mansurin puistoista
mainehikkaista!
4.
HYVÄT-TYÖT.
Mulle autuus hyväin-töiden?
Niin, vaikk' eivät uskokaan:

Näkeväthän halki öiden
minun jäävän juomalaan.
Vanhaa kaapuain -- he sanoo --
ruumiinverhona en kanna:
leilin
kätkö se on mulle,
uskon muka viiniin vaan.
Turhaan tiedoistas ja töistäs,
kirjanoppinut, sa kerskaat!
Entiset ja
tulevatkin
määrättiin jo ennaltaan.
Viini tuoksuu, viini viehtää,
taittuos siis täyteen maljaan:
Hengelle
se hehkun antaa,
sydän pääsee suruistaan.

Jos me silmät saimme, jotta
sydänvaarat meistä häätyis,
niin on
hurmaantunut silmä
pukki pantu puutarhaan!
Pyri sulon täydennykseen,
siitä vain sa ansioidut;
laiminlyöt nää
hyvät-työsi,
peruutust' ei suodakaan.
Puhelahjaas, Hafiz, käytät, --
tuhlaat suotta sarnaajaan:
Jalokivin
kaivon täytät,
helmes heität mereen vaan!
VINCENZO DA FILICAJA.
ITALIA.
Italia! impi, joka taivahalta
sait turman-kauneutes ja viehäkkeitä,

mist' yhä koitui sulle kyyneleitä
ikituskain, jotka näkyy kulmais alta:
Jos et ois kaunis maa, vaan luja valta!
Jos et sais lempehen, vaan
pelkoon heitä,
jotk' ihaillen sua himojaan ei peitä
ja kuolontuskiis ei
sua jättää malta!
Ei tulis Alpeilt' tulva ainainen
aseisten joukkoin, ei Poon rantamalla

sen verivettä ahmis Gallilainen;
sua miekalla en näkis vierahalla
käymässä sotaa vierain voimin
vainen
ja voittain, -- voitettuna, ikeen alla!
WOLFGANG VON GOETHE.
MIGNON.
Tunnetko maan, miss' säihkyy sitroonit,
läpi lehväin loistaa
kulta-oranssit,
miss' siintää taivas, leyhkii illansuu,
ei myrtti liiku,
huohuu laakerpuu?
Sen tunnet kai?
Pois sinne, pois
mun mieli kanssas, lemmittyni, ois.

Tunnetko linnan? Pylväät hohtavat,
luo salit säihkyyn kirkkaat
ikkunat,
ja marmorkuvat katsoo minuhun:
kuin onkaan, lapsi rukka,
käynyt sun?
Sen tunnet kai?
Pois sinne, pois
mun mieli kanssas, turvaajani ois.
Tunnetko vuoren? Polku pilviin vie,
ja usvain hämyyn kulkee muulin
tie;
käy rotkoist' esiin louhikäärmeet öin,
veet alas suinpäin syöksyy
kuohuvöin.
Sen tunnet kai?
Pois sinne, pois
nyt tiemme käy! jo, isä, lähtö ois!
KEIJUINKUNINGAS.
Ken on myrskyssä yön niin myöhäiseen?
Isä ratsain kulkevi lapsineen;

sitä hoitavi huolin lemmekkäin,
sitä painaa rintaansa, viihdyttäin.
Miks, poikani, kätkössä noin sun on pää? --
Isä, katsos, etkö haltiaa
nää?
Se on keijuinkuningas, kruunuin, vöin! --
Näät usvaa vain, jota
nousee öin. --
»Tule, vieno laps, niin pois sun vien!
Monet leikit leikimme siimeissä
tien;
kukat kauniit kukkii, miss' soluu vuo,
somat vaatteet kultaiset
äitini suo.»
Oi, taatto, oi, taatto, sa kuulithan nyt
nuo keijuinkuninkaan viehättelyt!
--
Jää rauhaan, pieno, rauhoitu, oi;
syyslehvissä tuulen viuhina soi.
--
»Tule, sievä poika, ma vien sun pois!
Mun tyttöni hellät ne hoivanas
ois;
yön karkelot johtaa he veikein suin,
sua viihtävät lauluin ja
liekutteluin.»
Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää,
miten haltian tyttäret häämöttää?
--
Sa poikani, poikani, näänhän tuon,
ne on raidan rauskoja vieressä
vuon. --

»Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien;
ja jos tulla et mieli, sun
ryöstäen vien.»
Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai!
Teki
keijuinkuningas pahaa, ai! --
Isä kauhuin kiidätti ratsuaan,
oli tuskiva laps hänen rinnoillaan.

Hädin vaivoin ehtii kartanohon;
isän rinnoilla lapsi kuollut on.
THULEN KUNINGAS.
Oli kuningas Thulen harmaan
elon kaiken uskollinen:
Hän kädestä
kuolevan armaan
sai maljan kultaisen.
Sen juhlissa toi hän esiin,
sen kalliiks arvioi;
hänen silmänsä
puhkesi vesiin,
joka kerta kun siitä joi.
Tuli kuolonaika hälle;
nyt maansa ja kaupungit nuo
suo kaikki
perijälle,
mut maljaa ei hän suo.
Hän juhla-atrialla
oli uljaine seuroineen
sukulinnassa, partahalla

meren aavan valtaveen.
Nous urho juhliva, juoden
elon hehkun viimeisen,
ja maljaan
katseen luoden,
veen kuohuun heitti sen.
Näki, kuinka täyttyi, haipui
ja vaipui tyrskyyn tuo.
Hänen silmänsä
umpeen vaipui,
ei koskaan hän enää juo.
RUUSU METSÄTIELLÄ.
Näki poika ruususen,
ruusun metsätiellä.
On niin raikas, kaunoinen,

riensi kiirein luokse sen,
katsoi riemumiellä.
Ruusu, ruusu
rusosuu,
ruusu metsätiellä.
Puhui poika: taitan sun,
ruusu metsätiellä.
Vastas ruusu: entäs kun

pistän, jotta muistat mun,
tule vain, en kiellä.
Ruusu, ruusu
rusosuu,
ruusu metsätiellä.

Poika huima taittoi vaan
ruusun metsätiellä;
ruusu pisti puolestaan,

ah ja oi ei autakaan:
ei hän käske, kiellä.
Ruusu, ruusu rusosuu,

ruusu metsätiellä.
KYLÄLEHMUKSEN ALLA.
Suom. _Kaarlo Koskimies_ -- _V. Juva_.
Läks paimen pulska tanssihin,
vöin, kirjo-nutuin, seppelin,
hän
kaunis olla mieli.
On tungos alla lehmuksen,
jo kaikki tanssii
teiskaten.
Heleiaa, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
ja vinkui viulun kieli.
Hän rientää, esiin syöksähtäin,
ja sysää neittä kyynärpäin, --
ei
loukata hän mieli.
Mut tyttö reima kivahtaa:
Niin tuhma, hyi, ei olla
saa!
Heleiaa, hei!
Jos tanssiin tuuli vei,
myös tiedä piirin pieli!
Hän tytön vyöstä sieppas vaan,
vei oikeaan, vei vasempaan;
ne
tanssin pyörre nieli.
Ja posket hohti, poltti pää,
he helmatusten
hengähtää.
Heleiaa, hei!
Taas tanssiin tuuli vei!
Sit' eihän eukot
kieli?
Et läheiseks saa käydä niin!
Jo moni neito petettiin,
ja sulho valat
nieli.
He hiipi suojaan siimeiden,
mut kaikui alta lehmuksen:

Heleiaa, hei!
Ne tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli.
SUMUSARJAT.
(_Faustin unelma._)
Himmeä holvi,
väisty ja raukee!
Taivas, sa aukee,
eeterin armaan

siintää jo suo!
Huurtehen harmaan
usvat sa poista, --

sammuissa tähtein,
aurinko, loista:
aamuhun lähtein,
lämpöä luo!

Ilmojen keijuin
henkevä heimo,
maan yli leijuin,
nurmilla liitää;

seurahan kaipuu
kaihoten kiitää!
Vartaloin tunnut
harsoihin