Sata runoa | Page 2

nuorna!
Perin loppuun löi ikä
Tithonuksen!
Ehkä suonee niin, mitä kielsi sulta
tunnit ne mulle.
Kas, Sikuulein maass' sadat karjas mylvii,
nelivaljaissaan hevot
hirnuu sulle,
punavaipassas väri tummin loistaa
Afrikan simpsun.
Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa,
runolahjan soi ja kuin Kreikan
hengen,
sarat pienen maan sekä taidon välttää
joukkoa inhaa.

4.
PYRRHALLE.
Kenpäs poika se nyt,
nuortea, öljypää,
maaten ruusuilla, sun
riistävi rinnoilleen
luolan turvissa, Pyrrha!
Kelle keltaiset kutris nyt
kiinnät puoleksi vain?
0. Itkeä saa se mies vaiheit' taivahan sään,
. uskottomuuttas sun! Hämmästyksin hän katsoo tuimaa merta, mi
tummenee:
Tänään luottaen hän
nauttivi loistostas,
uskoo saaneensa noin
suosios ainiaks,
hempes noin, -- kun ei tiedä
puuskaa pettävän
tuulispään!
Hätää, kurjuutta vain
päilyvä pintas tuo! --
Äsken itse mä vein,
aallosta päästyäin,
templiin vaatteeni märjät
uhriks aaltojen
valtiaan.
5.
THALIARCHUS NUORUKAISELLE.
Näät, kuinka hohtaa valkeavaippainen
Soracten huippu; taakasta
hankien
käy painoon metsän puut, ja jäätyin
virrat ne äkkiä vangiks
joutui.

Nyt tuima takkavalkea lietehen
tee lämpimikses; reipasna maljahas

suo vanhan, oivan viinis vuotaa,
oi, Thaliarchus, sa tynnyristä!
Muu kaikki heitä huomahan taivaisten;
he murtaa myrskyn vimman,
mi vastaksuin
löi kuohupäät, -- ja jälleen pystyyn
sypressi kohoo ja
saarni vankka.
Äl' urki turhaan huolia huomisen,
vaan päivä, jonkas sait, lue
voitokses;
sa lemmen armaat riemut nauti,
nuorena kiitele
karkeloissa,
kun intos uhkuu, kun ukon kärttyisyys
ei vielä vaivaa. Päiväsi parhain
jaa:
Mars-kenttää etsi, -- kävelyitä, --
kuiskeita viehkeitä illan
suussa. --
Jää neidon kisaan, siinä kun varjoss' yön
hän varkain piilee, tirskuen
kätköstään:
Käsivarren koruun käy, -- ja tyttö
riuhtovi vastahan
heikoin hyvein!
6.
BANDUSIAN LÄHTEELLE.
Lähde Bandusian,
kristallikirkas sa,
uhraan viiniä näin,
kukkia sulle nyt;
lupaan huomenna vielä
nuoren jäärän, min sarvet
jo
paisuu pahkasta pään
kiimojen otteluun.
Hukkaan hältä ne jää:
huomenna purppuroi
kylmää aaltoas hurme
karjan kiihkeän
veitikan.

Piiloos Sirius ei
sinkoa hehkuaan;
illoin tarjoamaas
raitista vettä juo
aurast' uupunut härkä,
luokses kiertävä karja jää.
Maineen kerran sa saat,
lähde, kun sulle näin
tänään lauluni soi
varjosta tammipuun
luolas suulla, min paatta
soluu hauskasti haastain vuos.
7.
TORQUATUKSELLE.
Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,
puut saa hapsia taas;
muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät
uomat,
kuohuen veet ohi käy;
nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta
johtavi karkelemaan. --
Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi
riistää
uhkuvan aikasi pois.
Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään
kiitää, -- kuolevi noin,
kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä
talvi jo martona taas.
Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;

kuoloa meille ne tuo: --
Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja
Ancus,
0. tuhkaa, varjo sa oot!
Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää
huomist', taivahiset?
Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet
ahnaat,
. pois perijältä se jää!
Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä
Minos lausunut on,
ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos
henkihin elvytä taas:
Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt
varjoin mailta ja yön,
eikäpä kahleit' Theseuskaan voi katkoa Tuonen,
missä Pirithous on.
HEPREALAISIA LAULUJA.
PSALTTARIN 137:s VIRSI.
Me virroilla Baabelin itkimme illoin,
sun templiäs, Siion, muistellen,

ja laskimme vaiti harppumme silloin
me oksille kyynelpajujen.
Kun murhein me istuimme, mielin ankein,
jo vartiat ilkkuivat:
»Laulakaa!»
-- He soittaa, riemuita käski vankein:
»Nyt Siionin
lauluja kuulla saa!» --
Miten Jahven laulua laulanut oisin
ja soittanut rienaksi vieraan maan?

Jos sun unhottaa, Jerusalem, voisin,
iäks surkastukoon käsi
soittaissaan!

Saa tarttua kieleni suuni lakeen,
jos hetkeksi häivyt sä muistostain.

Tuon sulle, Jerusalem, henkeni takeen:
olet korkein riemuni yksin
vain!
Sa Jahve, Siionin päivää muista,
käy Edomin lapsille kostamaan,

jotk' kirkui: »Maahan, maahan se suista,
alas kaupunki raasta
juuriltaan!»
Tytär tuomittu, Baabel! Kuormasi karttuu!
Ken kostavi sulle, hän
autuas on,
ken rintalapsihis pieniin tarttuu
ja ne paiskaa kylkehen
kallion.
SULAMITH.
(_Korkea Veisu II, 8-14, IV, 6, 11, 16 ja 17._)
Soi laulu ystävän!
Jo tuolla tulee hän!
Jo rientää yli vuoren,
käy
kiitäin kukkamailla
gasellin lailla
ja lailla kauriin nuoren.
Hän hiipii huoneen taa,
käy kohti ikkunaa,
miss' salaa seison yksin.

Hän kautta sälöin urkkii,
hän sisään kurkkii
ja haastaa hengähdyksin:
»Tule, lemmitty vieno,
tule iltahan ihanaan!
On talvi mennyt, ja
kukkii tieno,
kevät tehnyt on tuloaan.
Saa viinitarhuri käydä työhön.

soi turtturikyyhkyn laulu yöhön,
on kypsinä viikunat,
kukat
viiniköynnöksen tuoksuvat!
»Tule, lemmitty vieno,
tule iltahan ihanaan!
Miks kätköön,
kalliokyyhky pieno,
jäät rotkosi suojustaan?
Sa kasvos, lemmitty,
mulle näytä
ja äänesi soinnuilla laaksot täytä:
ne soinnut on armahat,

ja kullan kasvot on ihanat!»

Mun ystäväin on mun,
ma olen, armas, sun
ja tahdon karjaa kaita

sun kanssas likityksin,
mut illoin yksin
käyn Myrrhavuoren maita.
Kun päivä vilppaaks saa,
ja varjot lankeaa,
sua siellä vuotan silloin.

Käy lailla kauriin nuoren
yli Louhivuoren
ja tule aina illoin!
MAHÂBRAHÂTA.
NALA JA DAMAJANTI.
_Kuningas Nala, ajajaksi pukeutuneena, vie
kuningas Rituparnan
Vidarbhaan._
Rituparna, uljas urho,
sai Vidarbhahan hämyssä,
hehkussa ihalan
illan.
Hetipä hovinalaiset
veivät viestin vierahasta,
tiedon Bhima
ruhtinalle.
Bhima on kuningas kuulu,
pani kutsut kulkemahan,

tulijata tervehytti.
Niin Kundinahan ajaikse
Rituparna, uljas urho:

Kaikui rattahan ratina
kautta kaupungin komean.
Tallissa sälöt
sävähti,
Nalan entiset orihit,
kuullen korvihin juminan;
hirnahti
hevot ilosta,
niinkuin konsa Nala saapui.
Damajantipa suloinen
myös ratinan raisun kuuli,
kuni ukkosen
jylinän,
pilven sankan purkiessa;
sykähti sydän rajusti,
kun hän
kuunteli kumua:
Yhdellä jymyllä ennen
Nala itse orhit ohji,

karahutti kartanohon.
Tytär Bhiman tokko eksyi,
tokko eksyi valtavarsat?
Riikinkukkopa ylinnä
istui kukkapenkerellä
pää sojossa
paahtehessa,
norsu seisoi notkotellen
aitauksessa alio;
kuulivat
rattahan rapinan:
Kaulojansa kurkottivat,
päästivät iloista ääntä,

toivoen sulo sadetta,
pilven rankan purkivaksi.

Damajanti toivomielin
itse tuon sanoiksi virkki:
»Riemu rinnan
paisuttavi,
kun jalon jyminän kuulen,
joka yltävi alingon!
Se on
Nala, maan kuningas!»
MUHAMMED SHEMSEDDIN HAFIZ.
1.
KAUNEUS.
Mun kauneus saa yhä hurmoksiin,
mut ken mua herjaten siitä moitti,

vain toteen näytti, ett' ylimpään
hän itse kohota turhaan koitti.
Ikuisen kauneus-ongelman
vain