Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät | Page 7

»Se lempo se eelleni ehtii ain!
Se lempo se puhdasta tekee vaan!»-- Ja pois hän laukkasi vihoissaan.

18.
METSÄNTÄHTI.

Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsänkukka. Hän oli niin
nuori ja valkoinen, mut häll' oli tumma tukka.
Hän oli niin vieno ja valkoinen, mut häll' oli viisas mieli. Ja jos hän
hulluja huokasikin, niin kertonut ei sitä kieli.
Ken metsäntähteä rakastaa, sen viepi metsän hukka. Ja metsä jos ei sitä
veisikään, niin viepi sen tumma tukka.
Hän on niin viisas ja valkoinen ja sievä kuin sisilisko; mut kun häntä
kutsut kullakses, niin sulle hän on vaan sisko.

19.
SEITA.
Minä olen kuin pikkunen pakana ja sin' olet jumalanpuuni ja ethän sa
ilku takana, jos sulle sen kuiskaa suuni.
Minä levitän lehtohon lakanan, kun saapuvi uhrikuuni, ja seulon sieluni
akanan ja paastoan lihani, luuni.
Minä otsani kolmasti maahan lyön, minä helmet helmahas puotan ja
riisun rikkahan solkivyön.
Ja ma merkkiä anon ja luotan. Mut vaiti seisovi seita yön ja yksin ma
uskon ja uotan.

20.
OMENANKUKAT.
Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten
latvat ne kumartuu ja immet on' unelmissa.
Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät ja silloin jos ei

tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.
Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele
Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!

21.
NIIN JOS OISIT LAULUNI.
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit,
kaikki sävelet sä.
Metsässä on suuret puut ja metsässä on marjat, metsässä käy kontiot ja
köyhän kotikarjat.
Kukat pienet kukoistavat suurten puiden alla, valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla.
Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee. Köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.
Alla suurten surujenkin kukkii kukat mieleen. Köyhä kukan kuroittaa ja
pistää rintapieleen.
Köyhä kukan kuroittaa, min rikas maahan astuu; köyhän silmä
kyyneleissä useammin kastuu.
Kukka orvon kumppani ja laulu köyhän liesi; metsä meidän tuttava,
mut vieraan vihamiesi.
Tuttavalle metsän polut itsestänsä aukee, vieras maita vierivi ja
eksyneenä raukee.
Tuttavalle »tervetullut!» joka kuusi kuiskaa, vierahalle joka oksa
uhotellen huiskaa.
Kell' on rikos rinnassa ja ken ei sitä kadu, vieras on se metsässä ja

vieras mailla sadun.
Sille siellä vihur' käy ja korpikuuset ruskaa-- katuvalle metsän huoju
huojentaapi tuskaa.
Paatuneelle pahat henget metsän puista puhuu-- katuvalle metsän
immet valkohunnut huhuu.
Huiska huivi Tellervon ja mulle tietä näytä, piirrä puihin pilkkoja ja
lohdun kättä käytä!
Sull' on käsi valkea ja sull' on sormi pieni. Mull' on käsi mustempi ja
kova korpitieni.
Tahdon kerran kätehein sen käden pienen liittää-- yö se hullun
sydämessä hourehia siittää.
Käsi pieni pelästyi ja huntu kauvas huiskas, hullu henkäs, heräsi ja
itseksensä kuiskas:
»Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauvempata viitaten se vaan
luo lohdutustaan.»
Huiska huivi Tellervon ja käsi vieno vilka! Taasen tahdon astua ma
tietä tytön pilkan.
Tule metsän tyttö taas, en enää ole hullu, tule, niinkuin tuhatkerrat
ennenkin oot tullut.
Tule siivin kultaisin ja kulje valkovaattein, saavu rauhan sanomin ja
joudu joulu-aattein.
Pyyhi rypyt otsalta ja silmät kiinni sulje, hiljaa huolet hivele ja
kulmiani kulje.
Kas, mun pääni sairas on, on sairas lapsikulta; lapsi tahtoo levähtää ja
levon saa se sulta.
Sull' on sydän valkea ja sull' on käsi pieni. Mull' on mieli mustempi ja

kova korpitieni.
Korvessa on suuret puut ja korvessa on marjat, korvessa käy kontiot ja
köyhän kotikarjat.
Ilot vienot vihannoivat suurten huolten alla, valkopilvet vaeltavat suven
taivahalla.
Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee, köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, surut kaikki karkoittaisit,
kaikki kyynelet sä.

22.
Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin
torvea toitottaa metsän kuusille kuunteleville.
Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen tulis laulaen saloa syvää-- ja mitä
minä sitten toivoinkaan, se oli niin hyvää, niin hyvää!
Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma
toitotan, mut kuule ei korpi syvä.

23.
ONNEN ORJA.
En, enhän niitä ma ymmärrä sun konstejas, tyttöni sorja, sen ymmärrän
vaan, että ijäti mä olen lempesi, leikkisi orja.
Sinä taiteesi turhaan tuhlailet. Mitä tarpeen on keikailu, keima? Ei
pakohon sentään se päästä voi, kenen otsall' on onnen leima.
Joka ovella kiini se otettais, joka kylässä kysyttäis tälleen: »Mist' onnen

orja sa karkasit?»-- Ja ma luoksesi tuotais jälleen.

24.
SUN NAURUSI.
Sun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen
kerran se sattui, naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on
hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata
voi-- kun jällehen kuulla sen saisin!
Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun
aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi
päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran sen naurusi
kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.

25.
Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy. Sinä
olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.