Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät | Page 6

ne riitä, niin
kauvan kuin, impeni puhtahin, sun puumerkkisi puuttuu siitä.
Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa sen kultaisen kirjan alle? Sano,
tahdotko valani vahvistaa, valan päivälle, taivahalle?

7.
Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun
päiväni ohjaaja, unen antaja yölliseni.
Vai tahdotko olla mun valheeni? Sekö enemp' on mielehes sinun? Ole
vaan, ole vaan, tosi, valhe tai mikä muu, kun vaan olet minun!

8.
NIIN KAUVAS KUIN SILMÄ KANTAA--
Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas
kuin aatos antaa olet ollut mun mielessäin.
En muista ma päivää, en yötä, jona ollut et muistossa mun, en tehnyt
ma tekoa, työtä, jota tehnyt en tähtesi sun.
Sinä annoit oikean, väärän, sinä ohjasit eloni tien, sinä määräsit
matkani määrän ja sun kanssani sinne ma vien.
Ja kun perillä ollaan me milloin ja jos kaikki ei mielestäs ois siellä niin
hyvää silloin-- niin syyttäös itseäs!

9.
AAMULAULU.
Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan

raidan alle.
Nuku, nuku sydämein, nuku nuorta unta! Katso, kuinka havajaa koko
luomakunta!
Lennä, lennä lempeni, lennä yli vuorten! Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.

10.
Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn' oli
virta ja tyynessään kuvat valkeat kuvasti noiden.
Tuli tuulispää yli virran ja maan ja mylvi ja viskoi multaa. Nyt
joutsenet aaltoja soutaa vaan ja etsii entistä kultaa.

11.
ANTONIUS JA KLEOPATRA.
Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari
tuhansin urhoin sadun valtoa valloittamaan.
Kleopatra, kaunis ja viekas, oli valtias Egyptin, sysikutrinen,
säihkyväsilmä-- tuli impysin tuhansin.
»Oi, terve sa Egyptin päivä»-- Antonius riemulla huus-- »Suo olla mun
aalto se illan, johon painat sa purppurasuus!»
»Niin olkohon, maailman pylväs»-- Kleopatra vastasi näin-- »mut
olkohon ääressä maljain, ilon soidessa, seppelpäin!
Siis terve sa Egyptin vieras, min maineen tuuli jo toi! Nyt kestiten
kilpailkaamme, mitä Rooma ja Egypti voi.»
Antonius, maailman pylväs, pidot toimitti uljaimmat, kalat kultaiset,

kuohuvat viinit, sadat heelmät ja hekkumat.
Kleopatra, kaunis ja viekas, luona vieraansa söi ja joi, mut kun tuli
vuoronsa hälle, vain maljan yhden hän toi.
Ja sen viiniä täytehen kaasi. Mut salaa pohjahan sen hän pudotti
puuntavan helmen heloposkena hymyillen.
»Mitä annoit sa Egyptin käärme?»-- Antonius kauhulla huus.-- »Miks
huuleni hurmeessa palaa, jota suuteli purppurasuus?»
»Vain helmen yhden ja pienen»-- Kleopatra vastasi näin-- »mut jos
minun rintani avaat, niin löydä et sydäntäin».
Antonius, maailman pylväs, tuns silmänsä himmenevän, tuns kiertävän
viekkahan viinin-- ja maailman unhotti hän.
Ja vuodet ne vierii ja vierii. Mut kaulaten kaksin on vaan Antonius,
Egyptin orja, ja herratar Egyptin maan.

12.
Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun
helmahas heitän minä mieleni murheen tään.
Maa on niin autio, tyhjä, sinä yksin täys kuni yö, min taivaalla tähtöset
tuikkii, min varjoissa valtimot lyö.
Oi, yöni hellä ja hiljainen, sinä yöni suuri ja tumma, ota helmahas
päivän uupunut laps!-- Mun on niin kammo ja kumma.

13.
KUKA ON HÄN?
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai

lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?
En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos
oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan.

14.
Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella
suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.
Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin, sinä impynen yön, sinä
hämärän laps, kun kulmas on musta ja mutrussa huuli ja silmäsi
säihkyy ja häilyvi haps!

15.
MERI KUUTAMOLLA.
Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois
ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin korkea kuin taivahan tähtivyöhyt, sen alle
mahtuvi maailma ja yhdessä päivä ja yöhyt.
Oi, äitini armas, kun eläisit, nyt itkisin helmassasi! Sinä anteheks
antaen pyyhkisit pois kyynelet poskiltani.
Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä ja veljesvainoa miksi, kun luonut on
Luojamme lempeä maan kaiken niin kaunihiksi?
Miks ihmiset astutte allapäin, vaikk' korkea taivas on yllä? Ylös
silmänne luokaa ystäväin, niin mielenne yhtyy kyllä!
En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla. Minun mieleni
on niin kummallinen kuin meri kuutamolla.

16.
Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun
suukkoihis tyttö mä uskon vaan ja mustahan silmäpariin.
Ja jos mua tyttö sä rakastat ja suot mulle suukkos-tuulta, taas purjehin
täysin mä purjehdin ja hoilotan hankapuulta:
Hei, monta on laivaa laineilla ja tähteä taivahalla, hei, minun laivani
ajelee sen tyttöjen tähden alla!

17.
PIRU TULI MUN LUOKSENI.
Piru tuli mun luokseni pyydellen: »Suo mulle aartehet sydämen!»
--Tulit liian myöhään ystäväin. Surun ruoste jo runteli sydäntäin.
Piru hymyten vastasi: »Ruoste vie vain raudan ja vasken, tok' kultia
lie.»
--Tulit liian myöhään ystäväin. Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.
Piru hymysi vaan: »Jos kullat vei, iva älysi helmiä ottanut ei.»
--Tulit liian myöhään ystäväin. Kävi ihanin impi jo sydämessäin.
Piru silloin se kirosi kimmahtain: