Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät | Page 5

Sitä utua unhota et.
Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi,
ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta armahan suojan? Ja ootteko
silloin te itkeneet ja hyviä olleet ja hymyilleet, oi, ootteko silloin te
lempinehet?-- Sitä lempeä unhota et.
Oi, ootteko silloin te lempineet sitä tyttöä tummatukkaa ja ootteko
silloin te rakastaneet joka puuta ja joka kukkaa? Ja oliko veli joka
ihminen? Ilo loistiko silmistä jokaisen? Ja oliko kaikilla kasvoillaan:
Niin kaunis, kaunis on maa.
Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi. Ken kerran voi itsensä
unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se
tahtois onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa
aarteistaan.
Mitä siitä jos hän sua lemmi ei, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan
sulle elämän ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elämäs
taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun
kaunis niin oli maa.
Oi, kiitos sa Luojan armollinen joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit
sa ruumihin tervehen ja syömen mi sykähteli, kun annoit sä tervettä
kättä kaks, kaks silmää sieluni ikkunaks, ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä Luojani armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin
niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sa myös
pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä mä enempää, ja annoit sa armahan

isäinmaan, jota kyntää ja rakastaa.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut
ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit, sen sulta, sulta ma
yksin sain ja sulle siitä mä vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten
käytin mä kanteleen.
Soi, helise kulkijan kannel vain! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy
purjehin täysin ja pullistuvain, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun
nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi
laulujen laineisiin ja lempensä unelmiin.
Se soutavi seljässä delfiinein ja sen lempeä lainehet laulaa ja kanssa
Vellamon impyein se aikojen aalloilla kaulaa. Oi, viritä virtesi, nuori
mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen
saa. Anna kanteles kajahtaa!

SATA JA YKSI LAULUA.

1.
Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä
kuutamo-yön, me astumme hyllyvän sammalen päällä ja illan on varjoa
ihmisen syön.
Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa yön helmassa toistansa huhuilevaa
ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa,-- se sentään, se sentään on ihanaa!

2.
RAUHA.
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä
tietävi rauha mun sydämessäin, tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä
luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou'ot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

3.
KULKIJAPOIKA.
Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist' oli musta. Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa, ja toinen niist' oli musta.
Siitä toisesta muuta ma muista en, mut se lauleli lohdutusta. Tilu
ranttantaa, tilu ranttantaa, että lauleli lohdutusta.
Mun äitini kuoli ja kuopattiin sen kivikirkon lehtoon. Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa, sen kivikirkon lehtoon.
Mut huutokaupalla myötihin tään kulkijapojan kehto. Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa, tään kulkijapojan kehto.
Ja silloin se suurista suruista mun ääneni sortua taisi. Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa, mun ääneni sortua taisi.
Mut jos mua tyttö sä rakastat, vielä rintani riemahtaisi. Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa ja lauluni kaiun saisi.

4.
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika
rakastaa, tyttö hakastaa ja on kuin oikea nunna.
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, hän on mulle kuin abbedissa, risti
rinnallaan, pyhä pinnaltaan, silmät Neitsehen rukouksissa.

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun vaikka sen valheeksi tiedän,
minä uskon niin silmän rukouksiin, että suunsakin pilkkaa siedän.

5.
Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin
silloin, kun ensi murhe mun eloni kukkia multas.
Sua odotin silloin ja sittemmin sua odotin kertaa monta, ja istun ja
odotan vieläkin-- voi tyttöä vallatonta!
Hän kulkevi vain minun kupeellain ja vierellä käy ja vilkkuu, mut kun
häntä kosken, hän häilähtää ja kutria heittää ja ilkkuu.

6.
KULTAINEN KIRJA.
Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään mä olen ja nuori, miks loitolle
lämpöä säteilen kuin päivän paistama vuori.
Elä imehdi tuota, oi armahain! Mulla ollut on juhla suuri, mulla ollut on
suuri sunnuntai elon arkien keskellä juuri.
En tiedä, saatatko uskoa, mut kaukana olen ma käynyt, minä palajan
pitkältä matkalta, vaikk' en ole väsähtäynyt.
Ja tiedä en, uskotko impyein, unet mull' oli suuret ja summat: itse
auringon kanssa ma liiton tein ja kuun kera kirjat kummat.
Minä lupasin syömeni nuoren tään aina auki, auki sen pitää, aina pitää
sen sepposen selällään enkä peittää päivältä mitään.
Ja päivä se lupasi paistettaan ja kuu lupas kuutamoansa halki elämän
pitkän ja onnekkaan, joka lauha ois laskussansa.

Ne kirjat ne kätkin ma rintaan mun, mut ei vielä, ei vielä