Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät | Page 4

te vasten suuta! Nyt
raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka
hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei
Poseidon. Hymyn voima on voittamaton.
Meri pauhaa, ukkonen jylisee, Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso!
Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä
maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea,
lempeä on. Lemmen voima on voittamaton.
Kun aavehet mieltäsi ahdistaa, niin lemmi!--ja aavehet haihtuu. Kun
murheet sun sielusi mustaks saa, niin lemmi!--ja iloks ne vaihtuu. Ja jos
sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kaunan ies ja katso, hän
kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois.
Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee
taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi
paatuneet, se rungot nostavi maatuneet ja kutovi lehtihin, kukkasiin ja
uusihin unelmiin.
Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon
hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo
puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell' on Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin
soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais eri mielet. Ei tuomitse se,
joka ymmärtää. Mut laulukin syömiä selittää ja ihmiset toistansa
lähemmä vie. Sen kautta käy Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää niitä voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset
toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks emme me kaikki
yhtyä vois? Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. Oi, ihmiset toistanne
suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa.
Tääll' on toki tilaa kaikillen. On ketoja auran kääntää, on lehtoja
laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi se maailman
levittää. Oi, ihmiset toistanne lempikää ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.
Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja ja taivas
on kuultava korkeuttaan ja taivas on tähtinen, taaja. Yks vaan on taivas,
yks Jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn
työn. Se estävi aavehet yön.
Sun mieles jos kääntyvi murheisaks elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa
sarka ja aitaa kaks ja onnes sa löydät noilla. Ja maailma kuinka se
muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.
Oi, kaikuos kantele kautta maan, soi soittoni kodasta kotaan, niin
mökkiin kuin linnahan kuninkaan kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi,
kaikuos kauniisti kantelein, oi, helise hellästi sydämein, oi, sykkiös
kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!
Se talo, min portilla kilpi on: »Tässä talossa tehdään työtä.» Se talo on
pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon se suurta tai pientä
vaan, kun vaan se työtä on oikeaa ja kun sitä palkan et tähden tee! Työ
riemulla palkitsee.
Se raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja

hillitsee niin puhtaalla sydämellä. Oi, rauha päätetyn päivätyön! Hyvät
enkelit suojaavat työmiehen yön ja nuorena, vankkana nousevi hän taas
uutehen päivähän.
Oi, antaos Herra sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit
kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Oi, nouskosi kirkasna
päivyt uus, kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä
päivätyö! Herra, valkase vaivamme yö!
On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks
usko on vaan ja hälle se saapi riittää: Min verran meissä on lempeä, sen
verran meissä on ijäistä ja sen verran meistä myös jälelle jää, kun
päättyvi päivä tää.
Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: On työtä
tehtävä jokaisen. Puu tutaan hedelmistään. Se usko, ken sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa
ihmisten.
Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä
että me sitäkin tutkimme. Ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me
tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä
meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me
synnytettiin vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se, mikä siinä on
välillä, se olkohon lämpöä, lempeä! Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi
kaks, käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän tuiskussa kuljekaan, kun oikein me aattelemme. Vaikk'
elämme kaikki me päällä maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll'
onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun
oikein, oikein me etsimme vaan. Niin kaunis, kaunis on maa.
Oi, katsokaa, miten lainehet niin kauniisti rantoja kaulaa! Oi,
kuunnelkaa, miten lintuset niin kauniisti lehdossa laulaa! Oi, ootteko
nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsän puun, min ylitse
valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet pään kesäistä nurmea vastaan, kun
heinäsirkat on helisseet ja raikunut laulu rastaan? Sinikellot tokko ne
keinuivat, lepinkäiset tokko ne leijuivat, ja tuoksuiko kukkaset tuhannet?
Sitä tuoksua unhota et.
Ja ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun
aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi
välkkyikö tyynenä heijastuin, sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun
saaret, niemet ne terheniset?--