Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät | Page 3

humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat,
emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri
huojuvat hongat vaan ja synkkä, synkk' oli salo. Kävi yksin kulkea
raskahaks. Hän löysi ystävän, löysi kaks ja löysi maantien mahtavan,
tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri
korvet autiot ja synkkänä huokasi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin
paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää-- vain
harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen. Ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin
korpehen yölliseen olis kohonnut pikkunen talo. Ja oli kuin kaukaa hän
katsellut vaan olis riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä
mökissään, yön seljässä, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se

humina hongikon ja synkkänä huokasi salo. Ei viihtynyt erakko
tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä, kylm' oli mökin
lies-- ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli
hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti
mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin ja lämmin, lämmin ol' mökin
lies ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan. Siks vilkkui ikkunan valo, siks hongat
kaikk' oli hopeissaan ja kullassa kulisi salo. Ei olleet ne kultia kunnian,
ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen, oli riemuja
rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli. Ja vilkkui ikkunan valo. Ja katso! Katto
se kohosi ja mökistä suur' tuli talo. Katso! Mökki laajeni maailmaks ja
maailma suureks ja avaraks ja laulua täys oli avaruus ja aurinko oli
kuin uus.
Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri
korpi on kaamea ja synkkänä huojuvi salo. Se lemmen lämpöä lauleli,
oman kodin se onnea ylisti, ja joulua kuusten ja kynttiläin ja lapsien
leikkiväin.
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytyttäis ikkunan valon, joka hoitelis
liettä lämmintä ja kukkihin kylväis salon, joka kädelle toiselle tukena
ois ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat ja
aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut
erakko tölliä kiertävi vaan, jost' tullut on suuri talo. Ne saapuvat,
aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen
sydämen-- ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään: Mulle vilkkuisko ikkunan valo? Se ei mulle
vilkkunut ennenkään. Munko ois tämä suuri talo? Ei, ei, minun
mökkini pieni on vain. Tää lienevi linnoja unelmain? Mill' oisin ma
ansainnut, onneton, näin kirkkahan auringon?

Taas muuttavi laulu se muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut
erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää
ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee ja kanssa syömensä
syyllisen. Hän tahtoisi pestä sen.
Niin suurina surut ne saapuivat. Mut vilkkuvi ikkunan valo. Mökin lasit
on suuret ja valoisat ja mökki on suuri talo. Ja katso! Hän katsovi
mökkiin päin ja katso, hän aavehet voittaa näin, saa rauhan ja uskoo ja
riemuitsee-- ja hän saapuvi mökilleen.
Taas muuttavi laulu se muotoaan. Oli valhetta ikkunan valo. Oli
härmää ne honkien hopeat vaan ja synkkänä huojuvi salo. Mut erakko
yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan ja liettä
kylmää hän koittelee ja hymyy ja hyräilee:
»Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan sen ihanan ikkunan valo! Jos hongat
ne härmässä olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun
sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheesen ja suljen jällehen
silmät kiin-- taas onneni näen mä niin.»
Ja laulu se muuttavi muotoaan. Kas, loistavi ikkunan valo. Taas hongat
ne helkkyvi hopeissaan ja kullassa kuultavi salo. Taas katto se kaartuvi
taivaihin ja permanto peittyvi kukkihin ja lämmin, lämmin on mökin
lies-- ja lämmin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli
liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi
vain ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai
aavehet kolkuttavat.
Ja näin hän kiittävi onneaan: »Oi, vilkkuos valheen valo! Mitä siitä jos
pieni on mökkini vaan, kun mulle se suuri on talo! Mitä siitä jos lieteni
kylmä on, kun mulle se antavi auringon, ja muut jos ei lintua kuulekaan,
kun mulle se laulavi vaan!»
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee. Yhä vilkkuvi valheen valo. Mikä lie,
joka kaukaa humisee? Vai onko se vaan sinisalo? Ja onko mökkiä
ollenkaan? Ja onko mökissä istujaa? Ja onko valhekin olematon? Kuka

tietää, se vastatkoon.»

III. HYMYILEVÄ APOLLO.
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän
painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: »Ken uskovi toteen,
ken unelmaan,-- sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri
on totuutes. Usko poikani unehes!»
Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo
Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä viimeisen
kerran viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi. Taas seisoin ma rannalla
elämän, mut nyt olin toinen miesi.
Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte