Rynnäkkö myllyä vastaan | Page 8

on muille
oleva varottavana esimerkkinä».
»Minä olen tekevä voitavani», vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään,
»mutta tuskinpa on helppo löytää häntä».
Upseeri kumartui alas, käänsi syrjään ruumista peittävän vaipan liepeen
ja osotti hirveätä kaulassa olevaa haavaa, missä puukko vielä oli jälellä.
»Katsokaa tätä veistä», sanoi upseeri, »ehkä se on helpottava
etsimistänne».
Vanhus kauhistui, mutta tointui heti ja vastasi aivan rauhallisesti: »Se
on aivan tavallinen kyökkiveitsi, jollaisia täällä maalla tapaa kaikkialla.
Muuten -- -- ehkä on mies tehnyt tämän itse -- -- onhan tapahtunut, että
joku taistelun pelosta on ottanut hengen itseltään».
»Vaiti», huusi upseeri vihan vimmoissaan. »Ei tosiaankaan olisi liikaa,
vaikka sytyttäisin kylänne joka kulmasta tuleen!»

Onneksi esti hänen raivonsa häntä huomaamasta Fränzchenin
mielentilaa. Tämä oli vajonnut kivipenkille istumaan, eikä voinut
kääntää katsettaan ruumiista, joka lepäsi maassa hänen jaloissaan. Se
oli kaunis, kookas mies, joka vaaleine hiuksineen suuresti muistutti
hänen Dominiqueansa, ja tämä yhtäläisyys vihloi hänen sydäntään.
Ehkä hänelläkin oli kotona morsian, joka häntä itki ja kaipasi. Ja nyt oli
hän kuollut; ah, ja hän tunsi liiankin hyvin tuon veitsen -- se oli sama,
jonka hän oli antanut Dominiquelle, ja hän itse oli murhaaja, eikä
kukaan muu!
Upseerin yhä kiroillessa ja raivotessa ja uhatessa polttaa koko Rocreuse,
kiiruhti paikalle muutamia sotilaita, ilmoittaen vangin paon, minkä he
vasta nyt olivat huomanneet.
Upseeri kiiruhti heti vankihuoneeseen, näki avoimen ikkunan ja arvasi
heti, missä yhteydessä pako ja murha olivat keskenään.
Isä Merlieriä harmitti tuo »tuhma kepponen», kuten hän sitä nimitti.
»Nyt se tyhmyri pilasi kaikki», sanoi hän päätään ravistaen puoliääneen
tyttärelleen.
Tämä istui paikallaan pelosta vapisten. Isä ei tosin, aavistanut
tyttärensä kanssasyyllisyyttä, mutta tämä vapisi ajatellessaan, mitä nyt
seuraisi.
Ja hänellä olikin syytä pelkoonsa, sillä upseeri oli kauhea vihassaan.
»Se konna!» huusi hän. »Se on kai jo ennättänyt metsään, mutta minun
täytyy saada hänet kynsiini, taikka saa sitten koko kylä hänen
rikoksensa sovittaa».
Ja mylläriin kääntyen jatkoi hän: »Sanokaa, minne olette miehen
kätkeneet! Tänne hänet! Teidän täytyy tietää missä hän on!»
Mylläri viittasi kädellään metsiin, jotka silmänkantamattomina
ympäröivät kylää, ja vastasi rauhalliseen tapaansa: »Mitenkä noitten
kätköstä voi löytää ihmistä?»

»Löytyy kai piilopaikkoja, jotka te kaikki tunnette. Lähetän kymmenen
miestä etsimään karkuria, ja te saatte olla oppaana».
»Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin
olemme tutkineet kaikki ympäristön metsät».
Vanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän
huomasi, että koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä.
Sattumalta osui hänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla
selvästi kuvastui kuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten
kääntyi hän jälleen isään päin ja kysyi äkkiä:
»Oliko mies tyttärenne rakastaja?»
Vanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä
vieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi
itsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
»Niin näyttää asia olevan», jatkoi preussilainen, »ja toinen teistä on
auttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn
teiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?»
Mylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin
kääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna,
ikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai
upseerin vihan kohoamaan huippuunsa.
»No hyvä», huusi hän, »sitten ammutan teidät hänen sijastaan».
Ja hän ryhtyi heti uhkaustaan toimeenpanemaan. Kaksitoista miestä
astui esiin kiväärit valmiina. Mutta isä Merlier ei kadottanut
kylmäverisyyttään, koko puuha oli hänestä ainoastaan huonoa pilaa,
sillä hän ei uskonut, että niin vaan muitta mutkitta voitaisiin ampua
ihmisiä. Mutta kun häneen todenteolla käytiin käsiksi sanoi hän: »Onko
tämä tosiaankin täyttä totta? No, olkoon menneeksi minun puolestani --
jos teidän välttämättömästi täytyy joku ampua -- niin minä tai joku muu,
sehän on yhdentekevää!».

Mutta Fränzchen oli kauhistuneena hypähtänyt ylös: »Armoa!» voihki
hän, »armoa, isäni on syytön, tappakaa minut hänen sijastaan, sillä
minä se autoin Dominiquen pakoon!»
»Vaiti, lapsi, miksi valhettelet? Älkää uskoko häntä, herra upseeri, hän
ei puhu totta, hän oli koko yön huoneeseensa suljettuna».
»Ei, ei, minä en valhettele, minä kiipesin alas ikkunan kautta ja kehotin
Dominiquea pakenemaan, se on totta, vannon, että se on totta!»
Isän valtasi hirveä pelko, kun hän tyttärensä silmistä huomasi, ettei
tämä valehdellut. Sokeassa rakkaudessaan oli hän siis tehnyt tyhjäksi
hänen huolenpitonsa ja pilannut kaikki! Mutta isä Merlier ei ollut
uskovinaan tyttärensä sanoja.
»Hän on hullu», sanoi hän, »älkää häntä kuunnelko, hän ei tiedä, mitä
sanoo».
Fränzchen heittäytyi kädet ristissä polvilleen ja aikoi uudelleen
vakuuttaa syyllisyyttään, mutta isä ei antanut hänen puhua.
Preussilainen upseeri oli rauhallisena katsellut tätä liikuttavaa kohtausta,
sitten sanoi hän Fränzchenille: »Pidätämme luonnollisesti isänne, koska
tuo toinen ei ole käsissämme; tuokaa minulle hänet, niin isänne
lasketaan vapaaksi».
Silmät levällään kauhusta tuijotti Fränzchen mieheen, joka saattoi tehdä
hänelle tuollaisen hirveän ehdotuksen, joka kehoitti häntä valitsemaan
isän taikka sulhasen. Vihdoin änkytti hän: »Mitenkä minä voin löytää
Dominiquen? En tiedä, missä hän on».
»Joko hän tai isänne, saatte valita».
»Jumalani, Jumalani, mitenkä saatan valita, kun en edes tiedä, missä
Dominique on; mutta jospa sen tietäisinkin -- voisinko sittenkään valita?
Ennen kuolen! Te repäisette sydämeni kahtia -- -- -- oi, tappakaa minut,
mutta älkää pakottako minua tähän hirveään valintaan!»

Mutta hänen epätoivonsa, kyyneleensä