Rynnäkkö myllyä vastaan | Page 7

maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän
arveli kai, että kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen

vankinsa voinut päästä pakoon.
»Sinun täytyy paeta», kuiskasi Fränzchen hätäisesti, »minä olen tullut
pyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi».
Mutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän
oli yhä suunniltaan hämmästyksestä.
»Sinäkö se olet, sinä», änkytti hän, »ja millaisessa vaarassa olit!
Hirveätä! Kun ajattelen, että olisit voinut syöksyä alas jokeen -- ah!...»
Hän värisi, tarttui Fränzchenin käsiin ja peitti ne suudelmilla.
»Oma Fränzchenini, oma rohkea, hyvä Fränzchenini, jospa tietäisit;
miten tulisesti sinua rakastan! Ah, yhtä vain pelkäsin, sitä, etten saisi
nähdä sinua ennen kuolemaani! Mutta nythän sinä olet luonani, nyt
ammuttakoot minut, jos heitä haluttaa!»
Hän veti Fränzchenin luokseen ja painoi päänsä hänen olkapäätään
vastaan. He seisoivat kiihkeästi syleillen toisiaan ja unohtivat tässä
autuaallisessa silmänräpäyksessä koko maailman.
Mutta äkkiä riistäytyi Fränzchen hänen käsivarsiltaan, kauhea
todellisuus oli jälleen selvinnyt hänelle.
»Sinä et saa kadottaa hetkeäkään», huohotti hän, »sinun täytyy paeta,
heti, viipymättä!»
Dominique ojensi käsiään syleilläkseen häntä uudelleen, mutta hän
sanoi: »Rukoilen sinua, kuule mitä sanon; jos sinä kuolet, kuolen
minäkin, sinun täytyy paeta!»
Ja nyt esitti Fränzchen hänelle pakenemissuunnitelmansa. Portaat
johtivat myllynrattaalle, ja niitten avulla voisi hän saapua piilopaikkaan,
minne vene oli kätketty, mennä veneellä joen toiselle rannalle ja päästä
onnellisesti pakenemaan.
»Ja vahtisotamiehet?» kysyi Dominique.

»Joen toisella puolen on yksi ainoa, joka seisoo suuren pajun luona».
»Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?»
Fränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka oli
tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle.
Dominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: »Ja sinä? Ja isäsi?
Mitenkä teille käy?... Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat
teille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos olisin
suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä -- --. Mutta
minä en ole petturi!»
Fränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: »Sinun täytyy
paeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!»
»Ja sinä, mitenkä sinulle käy?» kysyi Dominique yhä.
Hän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että
hän oli auttanut hänen pakoaan.
»Mene, rakkaani», sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, »mene, tee
minulle mieliksi, koska minä sitä tahdon!»
»Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että
isäsi tietää tämän, että hän on suostunut tähän».
»Kyllä», sanoi hän hiljaa, »isä lähetti minut».
Hän valehteli, sillä vain yksi ajatus täytti hänen mielensä: Dominique
oli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä
hetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa...
Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon
onnettomuus häntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu!
»Hyvä», sanoi Dominique, »sitten teen kuten tahdot».
Hän astui ikkunan luokse, avatakseen sen, silloin kuulivat he äkkiä
kauhukseen kolinaa. Ovi narahti, ja he luulivat sen seuraavassa

silmänräpäyksessä avautuvan. Peloissaan kuuntelivat he henkeään
pidättäen. Ovi narahti uudelleen, mutta se ei auennut.
Heiltä pääsi helpotuksen huokaus, se ei ollutkaan kiertopatrulli, minkä
heidän kuiskutuksensa oli kutsunut paikalle, niinkuin he olivat
pelänneet, vaan vahdissa oleva sotilas oli unissaan kääntynyt ympäri.
Pian alkoi oven takaa jälleen kuulua kuorsauksia.
Dominique ei tahtonut lähteä ennenkuin tiesi morsiamensa olevan
varmassa turvassa huoneessaan. Hän sulki hänet vielä kerran syliinsä,
nosti hänet sitten ulos ja auttoi tikapuille. Sitten heilautti hän itsensäkin
ulos, mutta jäi seisomaan paikalleen, kunnes Fränzchen onnellisesti oli
saapunut ylös ja pujahtanut sisään ikkunastaan.
Dominique katseli hänen jälkeensä, näki hänen kumartuvan ulos
ikkunastaan ja kuiskaavan hiljaa: »Jää hyvästi, rakkaani, jää hyvästi!»
Hän viipyi yhä ikkunan luona ja koetti seurata Dominiquea katseellaan;
yö oli yhä vielä pimeä, joen vastaiselta rannalta näki hän ainoastaan
pajupensaan häämöttävän, mutta sen alla olevaa vahtisotamiestä ei hän
erottanut. Hän kuuli murattien rasahtelevan Dominiquen jalkojen alla,
sitten vingahti myllynratas ja vihdoin ilmoitti hiljainen vedenloiske,
että Dominique oli löytänyt veneen. Silmänräpäys tämän jälkeen
näkikin hän sen mustan varjon tavoin kiitävän veden pinnalla. Silloin
valtasi pelko hänet uudelleen, ja joka hetki odotti hän kuulevansa
vahdin huudon. Hänen korvissaan humisi, hänestä tuntui, kun olisi hän
kuullut aseiden kalsketta ja kiireisiä, kaikuvia askeleita.
Mutta hetket kuluivat, ja kaikki pysyi rauhallisena ja äänettömänä.
Dominique oli varmaankin saavuttanut vastaisen rannan, sillä
Fränzchen ei enää nähnyt veneestä jälkeäkään. Silloin kaikui askeleita
yön hiljaisuudessa, kuului käheä huuto ja ruumiin kumahtava
kaatuminen -- sitten oli kaikki hiljaa.
Fränzcheniä värisytti, hänestä tuntui, kuin olisi kuolema koskettanut
häntä jäisellä kädellään, ja kauhistuneena tuijotti hän pimeään yöhön.

IV.
Päivän koittaessa kuului äänekästä melua Fränzchenin korviin. Isä tuli
avaamaan hänen huoneensa oven, ja hän lähti pihalle. Hän oli kalpea,
mutta aivan rauhallinen. Mutta huomattuaan ulkona preussilaisen
sotilaan ruumiin, minkä toverit olivat laskeneet levitetylle viitalle, ei
hän voinut olla hätkähtämättä.
Ruumiin ympärillä olevat sotilaat näyttivät olevan tavattoman
kiihkoissaan, he huusivat ja kohottivat nyrkkejään uhaten kylää
kohden.
Upseeri kutsutti isä Merlierin luokseen.
»Te olette kylän pormestari», sanoi hän, ja hänen äänensä oli käheä
raivosta; »me olemme löytäneet yhden miehistämme joen rannalta
murhattuna, ja teidän täytyy auttaa meitä saamaan kiinni murhaajan,
joka ei ole pääsevä rangaistustaan pakoon, rangaistusta, joka