Rynnäkkö myllyä vastaan | Page 9

eivät vierasta upseeria
liikuttaneet, tämä kävi vaan entistä kärsimättömämmäksi ja huusi: »Jo
riittää! Suostun antamaan teille kaksi tuntia aikaa -- ja jollei
rakastettunne niiden kuluessa ole saapunut tänne, saa isänne sovittaa
hänen rikoksensa!»
Hän antoi viedä isä Merlierin samaan huoneeseen, missä Dominique oli
ollut. Tämä ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta, pyysi vaan
saada tupakkaa, täytti välinpitämättömänä piippunsa ja alkoi polttaa.
Mutta kun hän oli jäänyt yksikseen, pusertui pari raskasta kyyneltä
hänen silmistään ja vieri hiljalleen poskia alas.
Hänen lapsi-raukkansa, jota niin hirveästi kiusattiin! Mitenkä
Fränzchen mahtoikaan kärsiä!
Nuoren tytön tila olikin kauhea. Hän ei voinut enää täysin käsittää, mitä
häneltä vaadittiin.
Hän oli jäänyt pihalle seisomaan, kun isää vietiin pois, ja tuijotti yhä
liikkumattomana ovea kohden, jonka taakse tämä oli kadonnut.
Muutamia sotilaita kulki nauraen ohitse, huutaen hänelle jotain, mutta
hän ei ymmärtänyt heidän sanojaan, hän tuskin kuuli heitä. Hän tarttui
molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän pelännyt sen halkeavan.
Upseeri kääntyi ympäri lähteäkseen pois ja sanoi: »Kaksi tuntia on
teillä aikaa, käyttäkää ne hyväksenne».
Kaksi tuntia aikaa!
Sanat humisivat hänen päässään, hänen täytyi yhä uudelleen toistaa:
kaksi tuntia aikaa!
Konemaisesti läksi hän ulos pihalta. Minnekkä hän menisi! Turhaahan
hänen etsimisensä kuitenkin olisi! Ja kuitenkin olisi hän tahtonut
mielellään nähdä Dominiquen, neuvotellakseen hänen kanssaan; he
kaksi olisivat kyllä neuvon keksineet. Kaksi tuntia! Mitenkä hänen
päässään humisi!

Huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa yhä vieläkin olivat sekaisin,
alkoi hän kuitenkin vaistomaisesti kulkea oikeaa tietä; hän saapui
Morellen rannalle sulun luokse, missä suuret kivet tekivät ylimenon
mahdolliseksi, ja hänen jalkansa kantoivat häntä aina toisella rannalla
olevan suuren pajun luokse. Täällä se varmaankin oli tapahtunut. Hän
kumartui alas ja näki kauhistuen maassa verilätäkön. Kiireesti kääntyi
hän ympäri; kulki eteenpäin ja koetti heinikosta löytää Dominiquen
jalan jäljet. Jäljet johtivat vinosti niityn ylitse, sitten ne katosivat, mutta
näkyivät vähän edempänä uudelleen, kulkien aina metsän reunaan
saakka; täällä ei jälkiä enää voinut erottaa.
Fränzchen jatkoi siitä huolimatta kulkuaan, yksinäisyys ja metsän
hiljaisuus teki hänelle hyvää. Hetkiseksi istahti hän maahan, mutta
ajatus, että aika kului ja että hänellä sitä oli vain kaksi tuntia, sai hänet
nopeasti jatkamaan kulkuaan. Mitenkähän pitkä aika siitä mahtoi olla,
kun hän oli myllyn jättänyt? Viisi minuuttia? Puoli tuntia? Hän ei sitä
tiennyt. Sen hän vaan tiesi, että Dominiquen hänen täytyi löytää.
Paikan, missä hän nyt oli, tunsi hän sangen hyvin; lähellä sitä oli
pähkinäpensas, mistä hän ja Dominique eräänä sunnuntai-iltapäivänä
olivat etsineet pähkinöitä -- ehkäpä Dominique nyt olikin siellä
kätkössä. Mutta pensaasta pyrähti vain yksinäinen rastas lentoon, istahti
jälleen sen oksille ja alotti uudelleen surunvoittoisen laulunsa.
Fränzchen muisti sitten erään luolan, missä Dominiquen oli tapana
säilyttää metsänriistaansa; mutta luola oli tyhjä.
Mistä hän vielä etsisi? Ah, olihan se kuitenkin turhaa vaivaa! Hänen
kaipuunsa kävi yhä suuremmaksi, hän joudutti askeleitaan. Kun löytäisi
hänet, saisi puhutella häntä, silloin kyllä kaikki tulisi hyväksi?
»Dominique, Dominique!» huusi hän; hänen täytyi olla jossain
läheisyydessä, niin, ehkäpä oli hän kiivennyt johonkin puuhun; ja
Fränzchen katseli ylöspäin ja huuteli yhä uudelleen, mutta vain käki
vastasi hänen kutsuunsa. Äkkiä oli hän näkevinään Dominiquen
edessään, hän hätkähti ja aikoi kiiruhtaa pois. Mitä Jumalan nimessä
hän Dominiquelle sanoisi? Sitäkö, että hän oli tullut hakemaan häntä
ammuttavaksi? Ei, tuhat kertaa ei! Hän rukoilisi Dominiquea

pakenemaan pois, kauvas pois, mistä ei häntä löydettäisi! Mutta isä? --
-- -- Isä, joka odotti vapautustaan!
Hän vaipui maahan, itkien ja valittaen. Mutta sitten hypähti hän
pystyyn ja alkoi juosta takasin. Mitä hän täällä metsässä teki? Hän ei
tahtonut, ei tahtonut löytää Dominiquea!
Hädissään eksyi hän oikealta tieltä, kolmasti täytyi hänen palata
takaisin ja hän pelkäsi, ettei enää osaisikaan myllylle. Vihdoinkin löysi
hän metsästä ulos johtavan tien.
Mutta metsänlaitaan saavuttuaan jäi hän seisomaan: Mitä hän aikoi?
Palata yksin myllyyn, voiko hän tehdä niin?
Epätoivo valtasi hänet uudelleen; silloin kuuli äkkiä itseään hiljaa
huudettavan: »Fränzchen, Fränzchen!» Ja hän näki Dominiquen, jonka
pää oli näkyvissä erään kuopan reunalta.
Hyvä Jumala! Nythän Dominique kuitenkin löytyi! Tahtoiko sitten
taivas hänen kuolemaansa? Häneltä pääsi puoleksi pidätetty huudahdus,
ja hän vaipui maahan kuopan reunalle.
»Etsitkö minua, Fränzchen», kysyi Dominique.
»Etsin», vastasi Fränzchen, hänen päässään humisi ja hän tiesi tuskin,
mitä sanoi.
»Mitä on sitten tapahtunut?» kysyi Dominique pelästyneenä.
»Oh, ei mitään, ei mitään», sopersi hän, »olin vaan niin huolissani ja
halusin nähdä sinua».
Tämä vastaus rauhoitti Dominiquea, ja hän sanoi Fränzchenille, ettei
hän omasta puolestaan milloinkaan olisi ajatellutkaan pakoa, sillä siksi
kovin huolestutti häntä Fränzchenin ja hänen isänsä kohtalo.
»Preussilaisilta voi odottaa mitä hyvänsä», sanoi hän, »he ovat valmiit
kostamaan heikoille vanhuksille ja turvattomille naisille. Mutta koska
kerran paostani ei ollut mitään pahempia seurauksia, niin sittenhän

voimme jälleen ajatella häitämme. Ne voidaankin viettää viikon
kuluttua, eikö niin Fränzchen?» Ja hän nauroi.
Mutta kun Fränzchen tuijotti häneen hämmästyneenä, tuli hän jälleen
vakavan näköiseksi ja kysyi: »Mikä sinun on? Salaat varmaankin
minulta jotain?»
»Ei, ei, minua vaan hengästyttää nopea juoksu, ei minua mikään
vaivaa».
»Sitä parempi», sanoi Dominique ja suuteli häntä. Mutta sitten ajatteli
hän, että oli varomatonta heidän enää keskustella;