Rynnäkkö myllyä vastaan | Page 6

ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet.
Preussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta
hän antoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet
jälleen luokseen ja kysyi: »Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän
nimi?»
»Sauvolin metsä».
»Kuinka laaja se on?»
Mylläri katsoi häneen jäykästi, vastaten: »En tiedä», ja poistui.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin preussilaisen upseerin vaatimat
ruokavarat olivat hankitut.
Fränzchenin tuska oli rajaton; hän nojasi Dominiquen vankilana olevan
huoneen seinään ja seurasi vapisten sotilaiden liikkeitä. Oli kulunut
noin tunti, kun upseeri jälleen astui huoneeseen ja meni vangitun
luokse. Fränzchen pidätti henkeään, hän kuuli heidän puhuvan sisällä,
ja heidän keskustelunsa kävi yhä äännekkäämmäksi. Sitten avautui ovi,
upseeri astui kynnykselle ja antoi saksankielellä vahtisotamiehelle
käskyn, jota Fränzchen ei ymmärtänyt, mutta mikä kävi hänelle

hirvittävän selväksi, kun hän näki kahdentoista sotilaan kiväärit
kädessä asettuvan pihalle.
Onneton morsian vapisi koko ruumiiltaan. Tapahtuisi tosiaankin
niinkuin upseeri oli sanonut? Oi Jumala, siitä tulisi hänen oma
kuolemansakin!
Upseeri oli palannut Dominiquen luokse, ja Fränzchen kuuli heidän
jälleen keskustelevan äänekkäästi. Sotilaat odottivat pihamaalla,
vihdoinkin astui upseeri ulos.
»Miettikää asiaa», huusi hän mennessään, »annan teille aikaa vielä
huomiseen saakka». Ja hän löi oven kiivaasti jälkeensä kiinni.
Sotamiesten antoi hän jälleen poistua.
Isä Merlier, joka rauhallisesti piippuaan polttaen oli katsellut asiain
kulkua meni nyt Fränzchenin luokse, joka pelosta oli kadottamaisillaan
järkensä, ja vei hänet huoneeseensa.
»Mene nukkumaan, lapsi», sanoi hän, »huomenna kyllä asiat selviävät,
ole huoletta».
Hän jätti Fränzchenin yksikseen ja sulki varovaisuuden vuoksi hänen
huoneensa oven. Sillä hän pelkäsi tyttären ryhtyvän johonkin, ja »naiset
pilaavat vaan kaikki, sekaantuessaan vakaviin asioihin», arveli hän;
muita kun hän ei pääse huoneestaan poistumaan, niin hän varmaankin
vihdoin rauhoittuisi ja kävisi nukkumaan.
Mutta Fränzchen ei saattanut nukkua, hän istahti riisuutumatta
vuoteensa reunalle ja alkoi kuunnella.
Pihalle leiriytyneet saksalaiset sotilaat, jotka söivät iltaruokaansa,
nauroivat ja hoilottivat myöhäiseen yöhön. Rakennuksessa oli hiljaista,
vain silloin tällöin kuului vahdista päässeen sotilaan raskaita askeleita.
Mutta kaiken huomionsa kiinnitti Fränzchen hiljaiseen meluun, joka
kuului hänen allaan olevasta huoneesta, Dominiquen vankihuoneesta.
Fränzchen kumartui alas ja asetti korvansa lattiaa vastaan kuullakseen

paremmin. Hän kuuli Dominiquen kauvan astelevan edestakasin, sitten
kävi kaikki yhtäkkiä äänettömäksi -- Dominique kävi kai levolle.
Pihallakin vallitsi hiljaisuus, mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan,
kaikki mahtoivat nukkua.
Silloin astui Fränzchen ikkunan luokse, avasi sen ja nojautui ulos.
Yö oli viileä ja suloinen. Kapea kuunsyrjä, joka katosi hitaasti Sauvolin
metsien taakse, loi lempeätä valoaan yli nukkuvan maan. Tummat
varjot kattoivat niityt, jotka niiltä kohdin, missä kuuvalo niihin sattui,
hohtivat vihreältä sametilta.
Mutta Fränzchen ei nyt huomannut luonnon salaperäistä
lumoavaisuutta. Hän etsi silmillään saksalaisia vartiosotamiehiä;
Morellen raunioille oli niitä asetettu useampia, ja hän saattoi nähdä
niiden tummat varjot, mutta myllyn tykönä ei hän huomannut kuin
yhden ainoan, joka seisoi vastaisella rannalla liikkumattomana suuren
pajupensaan luona. Miehen unelmoiva katse oli suuntautunut
etäisyyteen ja hän näytti syviin mietteisiin vaipuneelta.
Fränzchen silmäili kauvan ja tarkasti rakennuksen seinää, sitten palasi
hän jälleen vuoteelleen ja mietti ja mietti. Silloin nousi Fränzchen
jälleen seisomaan ja alkoi uudelleen kuunnella. Mikään ei liikahtanut
talossa eikä ulkonakaan, mutta puiden välistä esiinhohtava kuuvalo ei
ollut hänen hankkeelleen sopiva, minkä vuoksi hän odotti kunnes se
kokonaan katosi.
Nyt muistutti koko tasanko suunnatonta, pimeätä syvännettä; mitään ei
saattanut erottaa, kaikki oli kadonnut yöhön ja pimeyteen. Fränzchen
kuunteli vielä hetkisen, ja vihdoin uskalsi hän ryhtyä aijettaan
toteuttamaan.
Hänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat,
seinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet
käyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa.
Fränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen

portaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa; mutta
pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta
alaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja
vain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja putosi
loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi
tasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli
estänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi,
ja hän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen
huoneen korkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi
häntä. Ikkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin
etäällä portaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö
hänen tyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti
kädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä
Dominiquen ikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui
luultavasti. Fränzchen tunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli
veden pauhu niin korvia huumaava.
Fränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven palasia,
mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli
voimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna
hiljaa.
»Minä se olen», kuiskasi Fränzchen, »auta minua nopeasti, minä en
jaksa enää pysyä täällä».
Dominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet
huoneeseen.
Nyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää
suonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin kuulla,
hillitsi hän itsensä.
»Vartioidaanko sinua?» kysyi hän hiljaa.
Dominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain
päätään ja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva
sotilas lienee käynyt