Rynnäkkö myllyä vastaan | Page 5

tarkasta kädestä lähtenyt luoti.
Päällikkö katseli ihaillen tätä näytelmää, hän onnitteli Dominiquea
mestarillisesta ampumisesta ja sanoi toivovansa, että hänellä olisi ollut
useampia sellaisia ampujia.
Mutta Dominique tuskin kuuli häntä, hän ampui yhä; hänen
olkapäähänsä osui luoti, toinen sattui hänen käsivarteensa, mutta hän ei
huolinut siitä, vaan ampui yhä herkeämättä.
Patjat, joilla ikkuna-aukot olivat tukitut, riippuivat siekaleina, ja luodit
tunkeutuivat esteettömästi sisään. Vielä kaksi sotilasta kaatui, rakennus
huojui perustuksillaan ja uhkasi joka hetki kaatua, asema ei enää ollut
puolustettavissa, ja kuitenkin kehotti yhä päällikkö: »Kestäkää vielä,
kestäkää vielä puolituntinen!»
Hän oli luvannut päällystölle pidättää vihollista iltaan asti, eikä olisi
mistään hinnasta ennen määrättyä hetkeä peräytynyt askeltakaan.
Vaikka hän jo laski minuutteja, ei hän kuitenkaan kadottanut

levollisuuttaan ja hymyili rohkaisevasti Fränzchenille. Kun jälleen
kaatui sotilas, tarttui hän tämän pyssyyn ja alkoi itse ampua.
Morellen vastaisella rannalla näyttäytyivät preussilaiset nyt isona
joukkona, eikä ollut epäilystäkään enää, etteivät he pian olisi päässeet
joen yli. Myllynsalissa ei enää ollut jälellä kuin neljä sotilasta, mutta
päällikkö ei tahtonut heittää asemaansa.
Silloin syöksyi kersantti sisään ilmoittaen, että preussilaisia oli
ilmestynyt maantielle: »He ovat varmaankin löytäneet sillan ja
hyökkäävät meidän kimppuumme takaa päin».
Päällikkö katsoi jälleen kelloaan: »Vielä viisi minuuttia», sanoi hän,
»viidessä minuutissa eivät he voi ehtiä tänne».
Vihdoinkin, täsmälleen kello kuusi, suostui hän peräytymiseen.
Sotilaat vetäytyivät pois takaportista, joka johti ahtaalle kujalle; heidän
onnistui pujahtaa huomaamatta kylän lävitse ja saapua Sauvalin
metsään.
Ennen lähtöään lausui päällikkö isä Merlierille kohteliaat jäähyväiset ja
pyysi tältä anteeksi. »Älkää olko huolissanne», lisäsi hän, »me tulemme
takasin».
Dominique oli yksinään jäänyt saliin, hän ei tiennyt, että ranskalaiset
olivat peräytyneet, hän vaan yhä ampui, puolustaakseen morsiantaan.
Äkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet
pihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli
juuri lähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät,
tarttuivat häneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja
julmistuneina ollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä.
Fränzchen oli syöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa.
Silloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja
vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi
Dominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä:

»Kahden tunnin päästä teidät ammutaan».

III.
Saksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen
-- jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan -- joka tavattiin ase
kädessä, oli ammuttava.
Tällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa
puolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä
yleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät.
Upseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea
hetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten
preussilaisille on omituista.
»Oletteko täältä kotoisin?» kysyi hän.
»En, olen belgialainen».
»Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?»
Dominique ei vastannut.
Nyt vasta huomasi upseeri Fränzchenin, joka seisoi kalpeana ja
äänettömänä ja kuunteli peloissaan, hänen valkealla otsallaan muodosti
pieni haava punasen pilkun.
Saksalaisen upseerin katse kulki tytöstä nuorukaiseen ja jälleen takasin;
näytti siltä, kuin olisi hän alkanut käsittää asian oikean laidan, mutta
hän sanoi vaan: »Te myönnätte siis ampuneenne?»
»Myönnän, ammuin minkä ennätin», vastasi Dominique rauhallisesti.
Hänen tunnustuksensa oli tarpeeton, sillä hänen ulkonäkönsä olisi jo
ilmaissut kaiken, hän oli mustana ruudinsavusta, hiestynyt ja
olkapäässään olevasta haavasta vuotaneen veren tahraama.

»Hyvä», vastasi upseeri, »kahden tunnin päästä tulette ammuttavaksi».
Fränzcheniltä ei päässyt äännähdystäkään, mutta epätoivoissaan kohotti
hän vaijeten käsiään rukoilevasti ylöspäin. Tällä välin oli kaksi sotilasta
vienyt Dominiquen viereiseen huoneeseen, missä häntä vartioitiin.
Upseeri silmäili tarkasti nuorta tyttöä, joka musertuneena vaipui
istumaan tuolille; liian suuri tuska esti häntä itkemästä, vaikka pidätetyt
kyyneleet olivat vähällä tukehduttaa hänet.
Vihdoin kysyi upseeri:
»Onko nuori mies teidän veljenne?»
Fränzchen ravisti päätään.
Upseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan
hetkisen vaiti kysyi hän jälleen: »Onko hän jo pitemmän aikaa asunut
täällä?»
Tyttö nyökäytti päätään.
»Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?»
Fränzchen kohotti kummastuneena silmiään.
»Kyllä», vastasi hän.
Upseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi
käskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa
kysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi
jälleen toivoa.
Mylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan
katsomaan. Hän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta
myllynratas oli myöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran
olivat onnellisesti välttäneet vaaran -- kuten hän luuli -- täytyi hänen
muistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea.
Ratasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi,

kun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä
oli kokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia.
Hän mietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti
paikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla.
Fränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras
upseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt
vihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi
itkeä.
Mutta isä ravisti päätään, »ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä
ammuta», virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn.
Upseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti
vastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada
aikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat,
mutta ainoastaan sillä