Ryöstölapsi | Page 5

syöntiään kuin mies,
jolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin
kotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa
ylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on
yllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä
kuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian
pitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä
oltua ja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi.
Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.
»Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän.
»Kolme viikkoa.»
»Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, -- salaperäinen ja vaitelias
mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei
kai hän koskaan kertonut minusta?»
»Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli
veli.»
»Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?»
»Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä.
»No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!
Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä,
minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle
arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja
ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän,
sillä hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua
olalle.
»Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen
jo iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»
Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain

muutamaan pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida
ylös pitkiä portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin
seurannut hänen kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja
tunnustellen tietä. Hän pyysi minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän
olevan minun huoneeni. Seurasin hänen pyyntöään, mutta pysähdyin
muutaman askeleen otettuani ja pyysin tulta voidakseni käydä
nukkumaan.
»Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.»
»Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa»,
koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.»
»Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään
pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.»
Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja
minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö
minun nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka
lopulta löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut
mukaan myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni,
heittäydyin suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.
Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa,
jonka seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla
varustettu. Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta.
Kymmenen tahi parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin
miellyttävä makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono
hoito sekä hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet.
Moni ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella
sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa
vihastuneiden naapuriensa piirittämänä -- mahdollisesti Jennet
Cloustonin piiritystä johtaessa.
Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli
tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani
tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen
takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen

tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen ja
keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia ja
kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen. Mahdollisesti
ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni huomasi sen,
koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini, tekikö minun
mieleni olutta -- siksi hän kaljaansa nimitti.
Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä välittää.
»No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään
tarpeellista.»
Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi täyttänyt
sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet toisesta
kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai minut
pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän niin
juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.
Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin
savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki
takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan
imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi
harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran
hän virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut,
huudahti hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän
kysyi: »Keitä ystäviä sinulla sitten on?»
Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen
jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta
silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja kun
olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän
minua turvattomana.
Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua
hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan
tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme
suhteen ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä
välin kuin minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi --

lakimiehen, papin vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät -- en
kärsi Balfourien alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja
pyydän sentähden sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei
minkäänlaista viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka -- tuossa on
oveni.»
»Setä