Ryöstölapsi | Page 4

sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli,
pysyi hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.
Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan.
Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria.
Olin juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä.
Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä
ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään
ja pyssyn piipun.
»Tämä on latingissa», sanoi ääni.
»Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle.
Onko hän täällä?»
»Keneltä?» kysyi pyssymies.
»Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.
»Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi
sieltä.»
»Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen,
kuten minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.»
»On mikä?» kysyi ääni terävästi.
Minä toistin sanani.
»Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden
jälkeen.

»Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.»
Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin
pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan
hän kysyi omituisella äänenpainolla:
»Onko isäsi kuollut?»
Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan
jäin seisomaan kuin puusta pudonnut.
»Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis
tullut oveani jyskyttämään.»
Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:
»No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.»
Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.

3 LUKU.
Tutustun setääni.
Hetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin
hyvin varovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään.
»Mene keittiöön eläkä koske mihinkään», sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin
talonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä
pimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön.
Himmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä
koskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä oli
katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja kuppi
kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo
mainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa
kamarissa ollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin

seiniä ja munalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa.
Heti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli
keskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan
savenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja
seitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja
liivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle. Partaansa
hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua kuitenkin
enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään jättänyt
minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini. Hänen
ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt
ratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta,
kunnottomalta palvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon
ruokarahoillaan elämään.
»Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, »jaksat kai
syödä tuon vadillisen kauravelliä?»
Vastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa.
»Siitä ei väliä», sanoi hän, »minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä
pidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.»
Hän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella
silmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: »Näytäppä se
kirje tänne.»
Sanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle.
»Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?» sanoi hän, »Anna
Aleksanderin kirje minulle!»
»Tiedätte isäni nimen?»
»Merkillistä olisi, jos en tietäisi», vastasi hän, »sillä minä olen isäsi
oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta, talostani ja
hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David poikaseni, ja sinä
minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja rupea aterioimaan.»

Jos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni,
masentuneena ja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en
saanut suustani sanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle
kirjeen ja istuuduin vellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin
nuori mies konsaan voi olla syömään käydessään.
Sillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja toisin.
»Tunnetko tämän sisällön», kysäsi hän äkkiä.
»Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.»
»Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?»
»Kirjettä tuomaan.»
»Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita», jatkoi
hän viekkaasti.
»Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita
minulla kerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen
minä en ole. Minkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota
ei vapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on
minulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.»
»So, so!» sanoi Ebenezer setä, »elähän nyt sentään nenälleni hyppää!
Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut
kylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän illalliseni
täytteeksi. Voi, voi», jatkoi hän saatuaan minut jättämään tuolin ja
lusikan »tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, -- tämä on
erinomaista ruokaa, tämä kauravelli.» Hän murisi hetken itsekseen ja
jatkoi sitten: »Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka
syöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa
ruokaa.» Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän
velvollisuuksista, sillä hän jatkoi: »Jos sinua janottaa, niin vettä on
tuolla oven takana.»
Siihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin

vihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi