Ryöstölapsi | Page 3

huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti.
»No niin, mies kulta», jatkoi hän sitten, »se ei kuulu minuun; mutta
sinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi
Shawsista.»
Seuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea
tekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että
parturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä
Shawsin Balfour oli miehiään.
»Ai, ai», vastasi parturi, »ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä
mies», ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa. Mutta
minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana kuin oli
tullutkin.
En kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta
hämärämpiä syytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne
kun olivat omiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen
tuo talo oikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki
säpsähti ja jäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono
maine saattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut
vain tunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut
Mr Campbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti
jo yksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin
nähdä oliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua
tekemään niin, ja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta
tuntuivatkin ja niin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin
edelleenkin tietä ja vaelsin eteenpäin.

Vähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen
naisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle
tavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut
samalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle
erästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä
lähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän
siimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät
minusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei
minkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä
merkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti.
»Tuoko!» huudahdin.
Naisen kasvoilla kuvastui katkera viha.
»Siinä on Shawsin kartano», puhkesi hän puhumaan. »Verellä sitä on
rakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion
tuottava. Katso», jatkoi hän, »minä syljen tähän maahan, minä kiroon
sitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro
hänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista
sataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja
vieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, -- synkkä, synkkä olkoon
heidän perikatonsa!»
Ja vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi
laulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset
pystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset vielä
uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä, ilmestyessään
näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen minua
toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani.
Minä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin
katsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia
orapihlajapensaita oli istutettu ylt'yleensä, lammaslauma oli niityllä
laitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti
suotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus
keskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani.

Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta
minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen, ja
silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena
kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin
kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli tulta,
lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli sytyttänyt.
Se tyynnytti sydäntäni.
Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan
kiemurteli heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen
ainoa tie ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta
kivestä hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton
hökkeli. Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä
nähtävästi oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien
asemesta oli pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien
väliin, ja kun ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt,
johti polku, jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa
kohti.
Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti
puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä
päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se
näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken.
Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja
sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.
Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista
ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi sisällä
palavan pienen liekin lepattava kajastus.
Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava?
Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava
onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa
loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin
kolkuttaessa!
Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun sisällä
kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei kuulunut eikä

koiran haukuntaa.
Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta
puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin
kerran ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä
äänettömyyttä hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä.
Kopautin uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin
niin äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon
naksutuksen sisästä