Ryöstölapsi | Page 2

on kartanonisäntä, -- niin kunnia sille, jolle kunnia
tulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, -- ainakin nuorukainen.»
»Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne», vastasin.
»Hyvin puhuttu», virkkoi Mr Campbell lämpimästi. »Ja nyt,
aineellisista asioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on
neljä esinettä.»

Tätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa
hännystaskusta.
»Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi:
pieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen
ostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle
opettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja
me olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan. Ensimäisestä,
joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty alkumatkallasi.
Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa sinua
ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen,
joka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee
hyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi
ja pehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on
avaava sinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.»
Näin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen
ääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta.
Sitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa
vasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun
surullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen
minulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä,
jota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt
naurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin
kauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia
eikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä
suru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua
ankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen
päästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan
kartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani.
»David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin
kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden
ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!»
Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin
käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli
nimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli

taskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja
kolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että
sairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella
musteella oli kirjoitettu seuraavaa:
_"Miten kielon nestettä valmistetaan._
Ota kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja nauti
siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät
puhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet
kukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja
kuukauden kuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt
nestettä, joka sinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää
sairaille ja terveille, miehille ja naisille."
Papin omalla käsialalla oli siihen lisätty:
"Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja
vatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa."
Luonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin
surunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja
lähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle
kukkulalle. Tultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli
kanervikon läpi, silmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa,
pappilan puistikkoa, hautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja
isäni lepäsivät.

2 LUKU.
Perille.
Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin
koko edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja
keskellä rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi
Edinburgin kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa
ja ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin,

erotin selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani
tämä näky sydämeni sykähtelemään.
Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän
tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin
matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes
saavuin Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin
sotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa,
vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä
ja toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni
noita punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut
elämänhalu.
Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja
aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti
hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että
yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri
vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani
parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä,
että Shawsissa itsessään oli jotain omituista.
Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani
muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa
pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta,
jota nimitettiin Shawsin kartanoksi.
Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin
toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.
»No, miksi niin!» sanoi hän.
»Onko se suuri kartano?» utelin.
»Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.»
»Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?»
»Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään,

jota talonväeksi voisi sanoa!»
»Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?»
»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä
tarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?»
»Arvelin siellä saavani jonkun toimen», vastasin minä koettaen näyttää
niin rohkealta kuin mahdollista.
»Mitä?»