Runoja | Page 2

kyynelettä.
Kiviset seinät kaikuvat
kuolevain valitusta.
Miksi on päivä niin
lyhkäinen
yö niin pitkä ja musta?
Takaa seinän kuuluu taas
voihketta tuskaisata.
Naapuri nyt. Minä
huomenna.
Sehän on elämän rata.
4
Mennyt mies. Mennyt mies.
Näinkö sun loppui ties?
Ken olis
uskonut eilettäin
kohtalon päättyvän näin.
Käyköön niin. Käyköön näin.
Kuulen jo viereltäin
kalkkehen
tahdikkaan.
Viikate terotetaan.
5 Syysaurinko
Ah aurinko kallis syksyinen,
näin ihmeitä aikaansaat sa!
Veren
lämmität äsken hyytynehen
ja kullalla hivelet maat sa.
Ja ma kulkevani uneksun
satumaassa kaukaisessa
mun tarhani
tarkoin vaalitun
salarauhassa, katvehessa.
Nyt korjuupäivä on viinies,
väki nuori laulaen töissä.
Hei kypsynyt
terttu huulilles
ja kulmasi seppelöi sä!
II
METSÄKISSA
Kuin pystypäisnä ma tulinkaan
ja kuin mun säiläni säkenöivät!
Ma

tiesin kuinka Ne Suuret löivät.
Ma olin saapunut voittamaan.
Näin astuin karkelon askelissa
ja säilää kirkasta säihkyttäin.
Mut
silloin äkkiä edessäin
oli metsäläinen--yks villikissa.
Ja nopeammin kuin ajatus
se kiljuin karkasi käteheni
ja sieppas
valmihin aseheni,
pois viskas. Kuolo ja kirous!
Ja sitten kynsi tuo vainolainen,
näin vuoroin kidutti, ilkamoi.
Mies
asehitta hän mitä voi--
joko nöyrtyy taikka lyö leikiks vainen.
Ma nöyrryn etehen polvies
ja pyydän--armoa, älä kosta.
Mut kerran
säiläni viidakosta
jos löydän----tuossa on sydämes!
TUNNOTON
Yks suukko silmään
ja toinen suulle!
Ma sua lemmin,
jo etkö
kuule?
Kuin hepo laiska
mi torkkuu työssä
jos revi kuinka
tai puulla lyö
sä!
Niin kylmä oot sa,
et liikahdakkaan----
Jo herää, armas,
ma puulla
hakkaan!
KUU-UKKO
Sa muistatko kun me kahden
hämyhetkinä soudeltiin
yöhiljaista
pintaa lahden
ja kuuta katseltiin?
Oli suuri persokesti
tuo turpeaposki kuu.
Se pilviä hirmuisesti

söi--mut eipä kelpaa muu.
Se kiipesi kautta taivaan
kovin ähkyen, puuskuttaen
ja jos pilven se
kiinni sai vaan,
söi poskeensa raukan sen.

Niinpä viimein syöneheksi
sai itsensä uuvuksiin.
Sai naamansa
rasvaiseksi
ja sormensa sokeriin.
Niin huuli lerpallansa
se hymysi meille kuin
ois halunnut
vatsahansa
syödä meidätkin yksin suin.
Niin silloin. Nyt katsoppa kuuta,
se näyttääkö hymyyvän!
Jumalaut,
eipä paljon muuta,
minä luulen sen itkevän.
Se sai sen rangaistuksen
min ahmatit aina saa,
vuoskautisen
katumuksen
kun vatsaa jomottaa.
NOCTURNO
Ma ruorissani torkun. Itsekseen
käy pursi. Purjeet riippuu yli veen.

Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus.
Ma värisen. Ei tunnu tuulahdus.--
Niin, torkun minkä kylmältäni saan
ja mietin mikä kumma kuhertaan

tuon teiren panee öisin. Mulle nyt
on pieni perhedraama selvinnyt.
Kas teiri, sehän emäntäinen on
mi vartoo saapumista puolison
ja
sängyss' itseksensä mouruaa
ja pohtii saarnan juonta ankaraa.
Nyt _käki_--sehän tietysti on mies--
hän mistä saapuneekin, herraties,

mut maireasti "kukkuu kukkuu". Kas
tuo eikö osannutkin peijakas!
Tuo vanha juopporatti tietää sen
mi parhain vaimolle on mielehen.

Kai luovaa hän kuin laiva, kallistuu,
mut "kukkuu kukkuu" senkin
simasuu.
Ja vaimo, vähitellen leppyy hän
ja tuntee sydämensä heltyvän.
Mut
vielä, kuinkas muuten, ärisee
ja kukkujalle todet tulkitsee:
"Ne kukkuvathan muutkin toisinaan
saa viina viisahankin kukkumaan.

Sa kukut yötä päivää, kelvoton.
--Kuin käki, päissään--sananparsi
on."

Mut kun jo aikaansaatiin sovinnot
ja toistaan syleilivät aviot,
kun
metsän hiljaisuuden rikkoi vain
yörastaan laulu takaa kukkulain,
niin silloin suloisimmat tuntehet
nyt tärvää lapsukaisen tyrskehet.

Kas vanha tuttu onhan lapsikin,
sen pieneks paarmalinnuks luulisin.
Tää liikaa on, sen naapurikin ties,
tuo vanha, hermostunut poikamies.

Hän karjasee "kraak kraak" ja nokallaan
lyö puuhun tulkitakseen
raivoaan.
Yöpuultaan suoraan hyppää siivilleen
tuo lemmon vanhapoika;
väsyneen
"kraak kraak" taas ärjyy lentäin eteenpäin,
näin koko
metsän väen herättäin.
Voi sua, hermostunut poikamies!
Sa risti oot ja vaiva naapuries.

Enemmän mangunnallas häiritset
kuin pienet perheriidat kymmenet.
Niin nytkin herää metsän asukkaat.
Nyt varis haukutaan. Ja
raivokkaat
soi manaukset korvissani mun.
Pien perhedraama
hukkuu meluhun.
Jo tuuli herää. Purjeet pullistuu
ja pursi nytkähtää ja ulkoutuu.
Taa
jääpi niemi kuusimetsineen
ja käki toraisine rouvineen.
PIRUT TANSSAHTAVAT
Viekkahin vekkuli olla voipi
kesä, vaikk' olis sateinenkin.
Näin
käy.--Sataa ja ikkunat soipi.
Nukkujat täyttää jok'ainoan penkin.
Silloin heräät. Kas, aurinko paahtaa
vasten kasvojas pilkallisesti.

Juokset ulos--se olla mahtaa
ihme joka vain hetkisen kesti.----
Seisot tuhmana kartanolla,
ihmeissäs unta silmistäs hierot.

Tuumit--taidat unissas olla
taikka on silmäsi turkasen kierot.
Ei, tämä totta on! Katsothan lonkaan
viimeiseen jok' on kaukana

tuolla.
Mutta--juupelit mitä ne onkaan,
pienet, karvaiset, koipies
puolla.
Vääräsääriä peijakkaita
piirissä ympärilläsi hyppää.
Kas, ei ne karta
ihmismaita!
Yksi jo takkisi helmasta nyppää.
Tulivat tänne metsistänsä.
Pitkää nenää näyttävät. Tiehen
juoksevat
huiskien hännällänsä.
--Nauraa täytyy sun, vakavan miehen.
VIINAMÄEN MIEHET
Rakkaat veljet Bakkuksessa,
laulu laulakaa.
Vaipassansa
kukkaisessa
kutsuu viinamaa.
Pieni mettiäinen maassa
maaten kellittää,
humalassa autuaassa

hiljaa pöräjää.
Sinne käykää kärsiväiset
viinamäkehen
jossa pienet mettiäiset

potkii pöristen.
Vaipassansa kukkaisessa
kutsuu viinamaa.
Rakkaat veljet
Bakkuksessa,
laulu laulakaa.
MAALARIT
Osasi ne ennen pienet poijat
pitkän ryypyn ottaa.
Sanoppas vaari ja
sanoppas taatto
eikö se ole totta.
Eikä sitä ennen moitittu
sitä ryypyn ottajata
eikä sitä silmille
syljetty
eikä viety kunniata.
Nyt ne kulkevat piimäparrat
kimröökitörppö vyöllä
eikä ne meitä
mustaamatta
jätä päivällä eikä yöllä.
Meitä ne maalaa ollakseen
sitä puhtahammat itte.
Mustan rinnalla
harmajakin
on valkiampi sitte.

MAAN TOIVOT
1 Keltanokat
Nyt nostakaatte jalkaa
ja askel astukaa.
Kas nythän matka alkaa

tiet' mutkittelevaa.
Meit' aina tähän asti
on takaa työnnetty.
Me aina liukkahasti
on
muille myönnetty.
Nyt askel astukaamme
vaikk' takaperinkin.
Siit' ehkä naurua
saamme
--oma oli se kuitenkin.
2 Karhunpoika
Hän ei kuule, hän ei nää.
Hän kävellä lääpöstää.
Ja suuret kengät
katuhun lyövät.
Katuhun lyövät.
Miks on karhumme karvaisen
niin katsanto murheinen?
Mikä
onkaan mieheltä luonnon vienyt?
Luonnon vienyt.
Rohvesoorilta repposet?
Vai neiolta rukkaset?
Niin kesyttää
maalima karhunpoikaa.
Karhunpoikaa.
3 Kohmelo
Satehinen aamuyö.
Jossain kello kuutta lyö.
Astun kotiin
juomingeista.
Käydä voin mut en voi seista.
Harvat on ne kulkijat
jotka vastaan sattuvat:
Konstaapeli.
Lantakuski.
Kuuluu auton ammahduski.
Rientää kiirein askelin
työhön proletaarikin.
Hetkeks seisomahan
jääpi.
Kulmiansa rypistääpi.
Aatteleepi tietysti:
"Perrkelehen porrvari,
kansan hiki taas on sille


mennyt päähän, mässärille."
Mutta kummempaakin nään.
Ovest' ulos heitetään
nainen, kasvot
sinelmissä,
toinen kenkä hyppysissä.
Ah, ma arvaan, onhan taas
joku nuori Toivo Maas
porton rahat
varastanut,
kiitokseksi kurittanut.
"Ihmisyyden ihanteet."
"Isänmaa." Ja "aattehet".
Paljon tunnen
kaunehia
sanoja ja lauselmia.
Tulee aamu illasta.
Vitkaan haihtuu humala.
Tunnen päässä
pakotuksen,
vatsassani kuvotuksen.
Sepät riehkat saapuvat.
Koputtavat vasarat
ensin harvaan, yksitellen.

Nopeammin--vähitellen.
III
SALAKULJETTAJA
Hei kopukka,
nostele koipias vinhempään.
Meillä on matka
ylitse
vonkuvan jään.
Hei kopukka,
kaksiöistä jäätä on ties.
Rannalla ampuu
noituen
kruununmies.
Hei kopukka.
Jäät ne murtuvat