Runoja | Page 8

ain,
Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu,
Ja tuskain
mailman tunnen rinnassain;
Kun päivä pakenee, ja valo haipuu,
Ja
yöhön hiipivän mä elon nään,
Mun usein mieli mustaan suruun
vaipuu,
Ja tuskin pystyssä voin pitää pään!
Oi, tiedän yön, ja itkuun
laulut taipuu --
Mut vait ma päivää etsin, muistain ain,
Kun milloin
mieli mustaan suruun vaipuu,
Ett' auringossa heelmät kypsyy vain.
1901.
KARIITTIEN LAULU.
Mailmahan ihmeiden,
Helios, loista,
Mielestäs, ihminen,
Synkeys
poista.
Foibos hän varjoja
Silmin ei koskaan nää!
Usvien sarjoja

Kuolo vain ymmärtää!
Murheiden kaaos
Karkota ihminen,

Riemua saaos
Mailmassa ihmeiden!
Täydelliseksi maan
Järjesti Luoma,
Kaiho se sun on vaan,

Ihmisen tuoma.
Murhe kun milloin vie
Mielesi kaaokseen,
Huuda
jo silloin sie
Foibosta soittoineen!
Henkehes saaos
Helios
loistamaan:
Murhe ja kaaos
Jättävi jälleen maan!
1901.
NARKISSOS.
Hän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen,
Jo vuosituhansia
siinä on hän seissyt noin.
Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet
ohimoin,
Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.
Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan,
Mi ihanimman
kauneensa jo kadottava on,
Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas
salohon

Ja suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.
Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä
Ja vesiin katsoo,

elää mietteissään ja unelmoi.
Ja "tunne itses!" "tunne itses!"
sydämeen vain soi,
Ja syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo
kaihomiellä.
Hän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu,
Hän siinä näkee,
miten totuus haipuu harhaks vaan.
Mut kaiken kauniin ihanteen hän
näkee kasvoissaan,
Ja niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan
vaipuu.
Ei enää nousta voi hän työhön, toimeen -- tarmoin, innoin!
Mut sivu
poian neidot käy ja siinä ilakoi,
Jo vuosituhansia sitten noin he
veikaroi,
Ja noin ne heitä seuras nuorukaiset rohkein rinnoin.
Ja lähteen luona nurmellen, jot' illan kylpy kasti,
He karkeloimaan
käy nyt luonnon helmaan uhkuvaan.
Mut vastapäätä, liikkumatta,
ihanuudessaan
Narkissos seisoo vait ja vesiin katsoo kaihoisasti.
MAURILAISSOTA.
Veegalla Granaadan loistaa
Sotaleirit kahapuolla;
Voimiaan
Fernando uljas
Maurein kanssa mittaa tuolla.
Leiriss' itse Isabella
Hovinaisineen on lässä;
Ritareit' on kauniit
silmät
Urostöihin kiihtämässä.
Vastapäätä vallill' istuu
Alla silkkibaldakiinin
Nuoret maurittaret
tummat,
Hurmaavat kuin säihke viinin.
Kolme päivää iskut käyvät,
Kalskii kalvat, taisto riehuu,
Neljäntenä
aseet lepää,
Sekä rauhanlippu liehuu.
Veegalle Granaadan tulvii
Vapauneina myrttilehtoon
Nuoret naiset
tummasilmät,
Nuoret herrat säihkeess' ehtoon.
Kilvan kristityt ja maurit
Sievennystään näyttää koittaa,
Kokee

itämainen hienous
Lännen ritaruutta voittaa.
Kitarat ja mandoliinit
Kiihkein sävelin ne soivat;
Byssosmattoin
liepehillä
Jalat pienet karkeloivat.
Tanssiin uljas Don Diego
Zaidaa, mauritarta johtaa,
Myrttein
siimeksiss' Almanzor
Kainon Donna Claran kohtaa.
Huomenna kun taas on taisto,
Käy se kahta kiivaammaksi --
Uskon
eestä yksi isku,
Suositunpa kostoks kaksi!
1901.
LAULU
Mongoolein voittajasta, taitavasta Iván Kalitásta ja hänen uskollisesta
orjastaan Ossipista (v. 1330).
Iván Kalitá[1] ja Vladimir Saita,
Suurkaanin vasallit,
He liittousit

Ja yhdessä kulkien itään
He ryösteli Kultaisen Lauman maita.
[1] Iván Kukkaro
He retkeltä uljain saaliin palaa
Ja veljinä jakaa tään.
Mut metsissään

Kun vietti he ensi yönsä,
Vladimir leiristä poistui salaa.
Iván löi päätään: "ymmärrä laitas!
Nyt repo rietas tuo
Läks
Suurkaanin luo:
Sua ryöstöistä siellä hän syyttää
Ja köyttäsi kiertää
ja kosii maitas."
Viisviidettä varsaa joutuin lastaa
Hän Byzans'in kalleuksin:
Ne
varmaankin
Saa Suurkaanin riemuun, ja varmaan
Liki kymmenystä
ne saaliista vastaa.
Hän ohjiin tarttui, ja aron laitaa
Jo kiiti Iván Kalitá;
Ja hän
naurahtaa:
"Mua syytät, Vladimir lanko,
Mut kohtapa 'Kukkaro'

syyttää 'Saitaa'!"
Ja ratsut lentää, ja kohti itää
Hän johtaa saattoaan,
Mut rinnallaan

On uskottu orja, Ossip,
Mi eessään raskasta säkkiä pitää.
Ol' ukko yrmä, mi haasti harvoin,
Mut tarkka ja mielevä mies;
Hän
kohta ties,
Mitä tarkoitti kiireinen kulku
Ja matkan syyt hän
ymmärsi arvoin.
Hän Kultaista Laumaa vihaa ja pelkää,
Mut herraansa ihailee hän
Ja
taitoa tän:
He rosvosi takaa, mut eessä
He lahjoin kulki ja nöyristi
selkää.
Kun liitto tehtihin ryöstöteistä,
Hän ei epäillyt laisinkaan,
Ett' tahtoi
Iván
Vain syntipukkia kanssaan.
-- Mut tää oli samaa tahtonut
heistä!
Ja ukko huokas ja sivumennen
Hän vilkasi herraansa pois,
Kuin
lausunut ois:
"Niin, herra, huonosti teimme! --
Ois lähdetty matkaan
yötä ennen!"
Tää viivytys juur toi hälle huolet!
Vladimir, hän kyllä ties,
Oli
myyty mies!
Mut säkkiä katsoin hän mietti:
"Jos yötä ennen, -- ois
riittänyt puolet!"
1901.
CERVANTES'IN DON QUIJOTE-KIRJASTA.
Kun Don Quijote niin jätti hovilinnan
Ja näki eessään aavat kentät
nuo,
Taas elinvoimat paisuttivat rinnan,
Ja veri virtas taas kuin
hehkuvuo;
Hän muisti vaivat, vastukset ja hinnan,
Min riippuvainen
päästimikseen tuo,
Ja siksi Sancho Panzaan päin hän kääntyi,
Ja
niinkuin aatos aihtui, sanat sääntyi:
"Vapaus lahja on -- ja kallein noita,
Joit' taivas, Sancho, ihmiselle soi,


Maan kullat kätketyt ei sitä voita,
Ei aarteet, joita meri antaa voi;

Vapautta henkes hinnoin puoltaa koita
Ja kuolos kunniana ihanoi:

Näet orjuus, vallanalaisuus on iestä
Ja vankeus kurjinta, mi kohtaa
miestä.
"Tän lausun siks, ett' ylellisyys siellä
Ol' linnassa, min jätimme jo
noin,
Ja sentään kesken hekkumaakin vielä,
Kun kemuiss' söin ja
parhaat viinit join,
Ma tunsin nälän tuskaa mieron tiellä
Ja
karvaampaa kuin kerjuri ma koin:
Näet vieraan anti puutteeks mulle
muuttui,
Ja puutuin kaikkea, kun vapaus puuttui.
"Jos vieraan lahjoja sa nautit milloin,
Sua palvelukseen taas ne
velvoittaa;
Nuo suosiot jää siteeks sulle silloin,
Ja henkes vapaana
ei liitää saa!
Siks, Sancho, onnekas on mies, mi illoin,
Kun
huomiseks hän säästää kannikkaa,
Saa riipumatta muista ylistyksin

Ja nöyrään kiittää taivaan Herraa yksin!"
"Ja sentään, mitä lausuittekin vasta,"
-- taas Sancho virkkoi --
"velkaan mielelläin
Jään hovimestarille massikasta,
Mi pullottaa nyt
vatsallani näin;
Kaksataa linnunpoikaa Kultalasta
Ne kyllä laastaroi
mar' sydäntäin:
Siks palvelen nyt linnan joka miestä,
Jos mahtaiskin
he toisinaan mua piestä!"
1901.
KUN PITKIKS TAAS KÄY MAANSOPET NÄÄ.
Luin synkkänä vaiheita pienen maan,
-- Olin työhöni kylläynytki --

Se vaipui muinaasta loistostaan,
Sen valtaansa vieras kytki.
Ei ohjihin päässeet miehet maan,
Ol' estetty vaikutusvalta:
Eli
intelligenssi nyt rahvaaks vaan,
Mut nosti sen, -- tukien alta!
Ja aseman miehinä kansan näin,
Kun tunnussanat jo lensi;
Nyt
kansa on vapaa, pystyssä päin,
Ja Euroopan kansoja ensi.

Kun pitkiks