Runoja | Page 7

ja sairaus

Ja elo, kuolo -- mit' on tuo?
Jo silmä kirkastuu, jo haihtuu hairaus,

Ja aatokseen, mi kiersi sokkeloita,
Nyt valkeus outo leimahtaa:

Mit' usein aavistin, nyt näkee sielun'!
Jo maiset vastakohdat kaikki
laukee
Ja yhteen sulaa -- eri puoliks aihtuu
Vain yhden suuren
ilmiön!
Mut sulkeutuu jo kuilut hornan nielun,
Ja maasta usvat
häätyy, kauhut haihtuu,
Ja eteeni vain taivaansäihke aukee
Sun,
Ylhän, Tuntemattoman!
Oi, luonnosta sun kirjoitustas tutkin:
Mut harhaan tavailin sun sormes
työtä!
Kuink' kiinnitin mä katseen monta yötä
Päin tähtitarhaa
säihkyvää,
Kuink' usein aineita ma monin mutkin
Koin sulattaa ja
johdatin ne putkin
Ja niiden voimaa lusikoin!
Hain elinsääntöä, mi
kokoon kiintää
Kaikk' alkuaineet sekä luonnon kaiken
Ja johon
salavoimain yhdistyksin
Kaks vastavaltaa vaikuttaa,
-- Hyvän ja
pahan! --
Mut jo valkeus siintää,
Ja todeks nään, mit' tuumin epäilyksin:
Nään
Yhtyyden, mi toimii kaikkiossa
Ja aineen on ja hengen herra yksin,

Nään Suuren Jakaumattoman!
Sa ylhä Paracelsus--Faust!
Sa oppi-isäni, sa uljas henki,
Miks näitä
oivaltaa et saanut, voinut?
Ei mielessäs ois epätoivo soinut,
Mi
hornan houreihin sun vei,
Vaan kirkastunna, kautta taistojenki
Ja
kautta harharetkein elos tiellä,
Sa oisit innoissas ja riemumiellä

Taas Suureen Alkuun palannut!
Ma itse: edessäin on kuolinhetki
Ja kohta päättymässä mainen retki,

Ja kanssani nää tiedot vien. --
Mut vielä avoinna on ihmishenki,


Ja vaikka jälkeen aikain kaukaistenki,
Myös muille valkeus leimahtaa!

Yön usvissa ei silloin kammot väijy,
Ei sieluja saa kauhuun hirmu
häijy,
Mi riemut maasta kaihtaa nyt,
Vaan valoisana astut,
ihmiskunta,
Ja unelmoit vain kirkkauden unta
Ja näät vain taivaan

yli pääs!
1901.
HAFIZ'IN LAULU.
Ken niikuin Hafiz riistää vois
Tän mailmansalaisuuden hunnun,

Kuin hän, mi aatteiss' entäin pois
Sai ajantakaisista tunnun;
Mi luopui irti aisteistaan,
Min yli maan vain liiti mieli,
Mi erakkona
vuorillaan
Sai nimen Mystillinen Kieli!
Shiraassa, ruusustoissa nyt
Teen salatiedoistani selon:
Ken
syvimmin on miettinyt,
Hän etsii ihanuutta elon.
Ken vaipuu Sulon koraaniin
Ja sitä tutkii myöhään, varhain,
Hän
opin kiistat välttää niin
Ja totuuteen käy tieltä harhain.
Kun perho liitää ruusun luo,
Se siinä vain on syvä mieli,
Ja viisaus
ainoa on tuo,
Mit' yöhön laulaa satakieli.
Mut hienoin ongelmista maan
On vyö Suleiman vyötäreillä:
Hän
sais Bokhaaran ja Shiraan,
Jos sen hän sois mun selvitellä.
1901.
FAON.
Sa Lesbon impi, hehkuva, lemmekäs,
Mi valko-olkas paljastat
houkuttain,
Sa suotta viehkees hymyin näytät --
Mieltäni vain meri
aava hurmaa.
Ja turhaan huokuu lyyrasi helkkynään
Sun lempes kaiho lauluna
myrtistöön;
Vain tuulten huohuntaa ma kuulen,
Aaltojen taistohon
halaan luotas,
Veenpiirin taa, pois retkille seikkailuin,
Hyaadein kanssa voimia

koittamaan,
Miss' suola tyrskyilee mua vastaan
Pyyhkien otsalta
ruusuöljyn.
Kythere ain ei valjasta kyyhkyjään,
Ja usein Zevs, kun hehkeinnä
paahti maa,
Luo ryppyyn kulmiaan ja puistaa
Yltämme velttoa
unteluutta.
Oi, Sapfo, kuolemattomat varmaan kai
Ne urhon poveen laskivat
vaiston tuon,
Mi viehtäin luo taas eriin työntää
Rinnoilta hempeiltä
miehen mieltä.
Iki-vastakohta noinpa se vallitsee,
Ja pakko miestä tietöntä määrää
päin
Vie elon ulapoille taistoon,
Impeä kaiho kun tuhkaks polttaa.
1901.
OL' KUNINGAS MAASSA MUINEN.
Ol' kuningas maassa muinen,
Ol' kirkkaus otsallaan.
Sai puoliso
uskotuinen
Hänet intohon uljaimpaan.
Kun rouvansa silmään syvään
Hän katsoi, valtijas,
Niin maata
suureen ja hyvään
Käsi johdatti voimakas.
Ja vielä vanhuuden ikään,
Kun harmaantuivat nuo,
Hänt' ei niin
innosta mikään,
Kuin rouvansa katse tuo.
Kun silmät puolisonsa
Jo sulki hän murhepäin,
Hän äänsi: "et
toisena konsa
Sa ollut syämessäin."
Mut kirkkaus otsalle vaalle
Taas lensi muinainen:
"Hän kuningatar
oli maalle
Ja puoliso miehellen!"
Noin, kääntyen kansaa kohti,
Hän kookkaana lausui siin.
Mut viime
kerran se hohti
Hänen entinen intonsa niin.

TUOLL' LINNAPORTIN ALTA.
Tuoll' linnaportin alta
Soi laulu vanhan trubaduurin.
Oli laulussa
loisto ja valta
Ja lempi ja onni suurin.
Tuoll' ikkunass' impi linnan
Vait silkkiä kehräs, ja silmä vettyi;
Hän
itki, kaihoja rinnan
Ja itki, ett' toiveet pettyi.
"Oi, lapsi, sa kyyneles heitä
Ja laske kuteelle unes hieno:
Ne petti
kaikkia meitä
Nuo sulo valheet, sa pieno!"
KAUTT' ILMOJEN LAULU ILKKUU.
Kautt' ilmojen laulu ilkkuu
Ja haipuu aavain taa;
Punaviiret
purressa vilkkuu,
Kun kahden he matkalle saa.
He laskee saarta kohti,
Mihin viittoi välkkyvä tie;
Sielt' templi
kaukaa hohti,
Ja se onnen pyhäkkö lie.
Ken tiesi, mit' on he huolleet?
Ken tunsi tyrskivät veet?
He aikaa
sitten on kuolleet,
Ja nimet on unhottuneet.
1901
UNHOLA.
On saari keskellä merta,
Ja riutat suojana tyrskyin;
Jos sinne
saapunet kerta,
Et tiedä pauhusta myrskyin.
Pois laguunin kirkasta
pintaa
Sua venho portille johtaa,
Se silmää häikäisten hohtaa,
Ja
sen puhtaus viehtää rintaa.
Sa sinne maihin halaat:
Sa siellä tuskasi salaat! --
Ja jo unhon enkeli
niin sinut kohtaa.
Oi, rauhaa, min saari tarjoo,
Oi, tyyntä, hiljaista suojaa! --

Ikisypressit seutua varjoo,
Mut eivät tuulessa huojaa:
Sä pääsit jo

taistelusta,
Mi saavuit polttavin vammoin!
Ne täällä unhotit
ammoin,
Miss' äänetön yö on musta!
Mut heräät jo tyhjyyden kauhuun:
Taas halaat myrskyjen pauhuun! --

Sa tiesi suljetuks huomaat kammoin.
1901.
VAIT, VIULUN SÄVELET NE SOI!
Vait, viulun sävelet ne soi!
Jo kumpuu, paisuu, kiihtyy sävelvuo --
Oi, kuin se repii, raastaa sydänsyitä
Ja sieluun nimettömän kaihon tuo,

Tuo tunteita jo ammoin lumeen peitetyltä!
-- Oi, miks en rauhaan,
rauhaan jäädä voi,
Min ammoin saavutin jo, vähää vailla?
Kas,
kaiken mitätyys ei liikuttanut mua,
Ei elon turhuus, kaihot
ihmishaamujen,
Maan yläpuolla seisoin, rauhan mailla,
Nirvaanaan
pyrjin, sopuun yksinäisyyden. --
Sä, sävelvuo, mun rauhaan jäädä suo,
Nirvaanaan päästä, miss' ei
kaihon syitä!
Oi, taikaa, mikä viuluss' soi!
Se riuhtoo, tempoo, vie mun mukanaan
--
Vait! -- äänet soi! -- ne yhtyy vaikerrukseen:
Soi huuto, tuskanhuuto
yli maan,
Mi multa, itsekkäältä, joutui unhotukseen!
-- Ja huuto tää
on veljieni, oi,
On taistelevain ihmislasten vaisuin,
Joill' lihaa, vert'
on nääntyneissä ruumiissaan,
Jotk' kärsivät, jotk' kirouksen alla on! --

Miks itsekylläisyyttäni mä paisuin?
Mit' on tää rauha, sopusointu
tunnoton? --
Sä sävelvuo, mua raasta, riuhdo vaan,
Ma mailmaan lähden veljein
kiroukseen!
MUN USEIN MIELI SURUUN VAIPUU.

Vaikk' koskaan lauluissain ei itke kaipuu,
Ja kirkkain otsin seison
tyynnä