Runoja | Page 6

salon hauskaan
humuun
Mun untuu viileä pää.
1901.
KYNTÖRASTAAN LAULUA.
"Tui, tui, tui, sie!
Vaimo ja mie, vaimo ja mie,
Eikös meill' oo
riemu, jotta --!
Totta, totta, totta"!
Soi kuusesta laulu, ja keikkuvan näin
Puun latvassa kyntörastaan;

Se yöhön helkytti riemupäin,
Ja kaiku se helkkyi vastaan.
Mut laulaja otti jo kaiusta kiin
Ja sen kanssa nyt kilpailla koittaa;
Se
onnessa, innossa tahtoi niin
Tuon vieraan kumppalin voittaa:
"Mi'un vaimo, mi'un
0. Eipäs si'un! eipäs si'un! -- Hellä on ja silmän sirkku, Virkku, virkku,
virkku!
"Vait, vait, vait, vait!
Häijyn sait, häijyn sait!
Tartuit kiinni
kitupiikkiin,
Kiikkiin, kiikkiin, kiikkiin!"
Mut kaiku ei antanut myöten vain,
Ja kiista ei päättynyt laisin,
Ja
viimein mä itse jo innoissain
Siin yhdessä kiistellä taisin!
1901.
MA SAARISTOLAULUN KUULIN.
Ma saaristolaulun kuulin,
Min lauloi venhossa yöllä
Nuor poika
raikkain huulin,
Käsi tyttönsä liivivyöllä.
"Miks pitkää elonlankaa
Ma enää taivaalta tahdon?
Ma purjehdin
myötähankaa,
Ja kokka nosti jo vahdon!
"Jos vaipuisin vaikkapa juuri,
Ois hautani lemmen merta;
Kuin meri

on lempeni suuri,
Ja lempeen kuolen kerta".
1901.
EN ÄÄNEEN HENNO LAULAA.
En ääneen henno laulaa,
Mitä hienoimmin tuntenen,
En punoa
kultapaulaa
Vain siteeks aatosten.
On herkkä perhon siipi,
Ei siedä siteitään --
Ajatukseni liidehtiipi

Nyt vapaana väikkeessään.
1901.
SUN VÄRJYVI SUUSI PIELI.
Niin tunteekas sun on mieli,
Niin aatokses hienot, puhtoiset;
Sun
värjyvi suusi pieli,
Kun missä vääryyttä huomannet.
Miten silmissäs lienen raaka,
Miten useinkaan sua loukannen,

Miten jäykkä on tuntoni vaaka,
Kun hyvää ja pahaa punnitsen!
Oli aika, kun vihaan kiihdyin
Koko huonoudesta, min mailmassa näin
--
Mut kuontui pinta, ja viihdyin
Ja välttämättömän orjaks jäin.
Ja kuitenkin se on tuossa
Sisin aatoksein, jota lausut noin:
Oi,
tuotahan myrskyjen vuossa
Viel' ihannelmana varjella koin!
Se vaatisi vielä, kuin lassa,
Jumaluutta, mi tuomiot langettais,
Min
silmä on rankaisemassa,
Jolt' tunto eksyvä johtoa sais.
Niin suusi pielen kun milloin
Nään värjyvän omaa huonouttain,

Mitätönnä, mut riemuten, silloin
Vait jalkojes juureen lankean vain.
SINIMETSIIN VIEN SINUT, KULTA.
Sinimetsiin vien sinut, kulta, missä
Elo innon saa sekä uutta voimaa,


Sydän suurentuu, ja on jäävä unhoon
Ihmisten pienuus.
Sulo siimeksen ma jo siellä tiedän,
Jota takaa vuor kuni templi suojaa;

Punaruskossaan kiviseinä hohtaa
Siintohon taivaan.
Ikihongat siell' yli pääsi huojuu,
Kahapuolen näät salon ylhän, tyynen,

Mut on eessäs veet sekä rannan puhdas
Helkkyvä hieta.
Sitä painaa saa siro paljas jalkas,
Mut jo pitkäkses ilakoiden heityt

Ja sa annat niin kesäpäivän paahtaa
Ruskeaks rintaas.
Himot haihtuu pois, -- tuli siell' ei polta,
Joka mailman muun
erämaaksi martaa;
Elo heelmöittyy, sekä luonto suuri
Uhkuvi luoden.
Tähän seutuun niin sinut vien mä, kulta,
Ja sa lemmelläs tämän
rinnan uljaan,
Jota näännyksiin erämaat ei saaneet,
Elvytät intoon.
1901.
EL' LEHTIÄ KUIHTUNEITA.
El' lehtiä kuihtuneita
Nää syksyn saapuen;
Nää näköalat laajat
Ja
väriloistoa sen.
Joka lehti, mi väikkyen hohtaa,
Se menneitä muistoja tuo:
Näät elon

rikkaat vaiheet,
Sen riemut ja tuskat nuo.
Kun haipui viime lehti
Syysiltaan vienoiseen,
Niin vaivu, kuin illan
rusko,
Vain lepoos tyveneen.
Oi vielähän puistossa kukkii
Taas oksat kirsikkapuus --
Sa nuori
puoliso armas,
Miks hymyy miettivä suus?
1901.
V
ERI ALOILTA
MIKS RIEHUISIN MURHESÄISSÄ.
Miks riehuisin murhesäissä
Laill' lammin liedon pinnan?
Miks
suotta ma kiihkopäissä
Vain hämmentäisin rinnan?
Vain kirkas, selkeä pinta
Luo riemun heijastusta: --
Lie tyyni, tai
riehuva rinta,
Siin aina on murhe musta.
1901.
KUN VIIDAKON VARJOISSA ILKKUI KUU.
Miss' oksat raidan ne kaareutuu
Yli lammikon rantarimmen,
Kun
viidakon varjoissa ilkkui kuu,
Näin lapsuussatujen immen.
Hän kuunteli vait ja säpsähtäin,
Kun hiljaa ma luokse hiivin;
Hänen
luotaan häämyssä yökön näin
Pois liehuvan kevein siivin.
Kun salaa taivutin lehvää niin
Puun sammalpeitteisen tieltä
Ja
nähdä jo koitin siimeksiin,
Hän pois oli kaikonnut sieltä.
Kai tiesin nuo vain kujeiksi kuun,
Mut tahdoin taas olla lasna:
Olin
sormea painanut pielelle suun,
Kun kurkistin uteliasna.

Ma tahdoin tuntea uudestaan
Koko satujen viehkeiden taikaa
Ja
uinua, vaikkapa hetken vaan,
Taas armasta lapsuusaikaa.
1901.
PYHÄKELLOT.
Käy henkäys siimeissä illan suun,
Ja kullassa välkkyvät pellot;
Läpi
hienon auteren heinäkuun
Soi kaikuen iltakellot.
Pien' poika on kuistilla telminyt,
Miss' siimestä köynnökset loivat;

Hän miettien kääntyy äitiin nyt:
"Miks kellot kirkossa soivat?"
Saa äiti syliinsä pienen pään,
Mi on uupunut leikkilöistä,
Ja pienistä
pojista kertoo hän
Ja häijyjen peikkojen töistä.

"He läksi ruusuja poimimaan,
Rusoruusuja lehtikoista;
He perhoja
liidätti laitaan haan,
Ja sai jo kyllänsä noista.
"He metsään jatkoi kulkuaan,
Vain kauemmas yhä ko'ista:
Salon
synkkiä teitä jo astutaan,
Mihin päivä ei enää loista.
"He tahtoi tietää ihmeet maan
Ja saavuttaa suurenmoista --
Ja
tuossapa aurinko lappeellaan
Se kiiluili kanervoista!
"Mut peikko se noin teki taikojaan,
Hän häijyin haltioista:
Jos poiat
hän lumoo, ei aiatkaan
Lumouksesta poikia poista.
"Ja he juoksee joutuun ja joudumpaan
Muka kiinni jo auringoista!

Ja silloin peikko julmimpinaan
Käy vastahan loukeroista.
"Mut vait! -- pyhäkellot soi yli maan --
Ään' kaikuu kallioista!
Heti
poissa on peikko -- ja peloissaan
Pojat katsovat toinen toista.

"Ja soittoa kohden he juoksevat vaan
Pois yöstä ja synkistä soista;

Ja he niin tuli kotiin nukkumaan --
Tui, tuuti! -- ja uinuvat ko'ista."

Pien' poika on nukkunut vienoiseen
Pää kutrikas äitiä vastaan;
Tää
poian silmistä pyyhkii veen
Ja katsoo herttaista lastaan.
Niin vienon kaihosa tunne, oi,
Se ahdisti äidin rintaa --
Mut kellot
ne pyhää maahan soi
Ja kaiutti vetten pintaa.
NEWTON.
Tyyn' valtameri
Vain hiljaa rantaan
Tuo maininkeitaan
Ja luo ne
santaan.
Mies uljas katsoo
Päin ulapoita,
Kuin urkkiakseen
Veen
ongelmoita.
Mut sivu siitä
Pien' poika töytää
Ja riemuin huutaa,
Kun raakun
löytää.
Vait lapsen leikkiin
Mies katseen kääntää;
Hän kaihoin hymyy
Ja
hiljaa ääntää:
"Näin totuudesta
Sen ilmeet suuret,
Hain niiden summat
Ja syyt ja
juuret: --
"Vain rannall' lassa
Ma leikin, toimin,
Vain raakun oudon
Siin
joskus poimin;
"Mut valtameri
Sen koko alaan,
Juur totuus itse
Jäi multa salaan."
1901.
TYGE BRAHE.
(Kuolinvuoteellaan.)

Hyvä ja paha -- mit' on tuo?
Kaks eri valtaa hallinneeko noita

Valaisten, pimittäen maailmoita?
Mit' onni, kurjuus, terveys