Runoelmia | Page 4

tiedustin tantit ja mummot
Ja voimiset muidenkin,
Myös kuin
voi pienonen penttu,
Tuo haukuin vienoisin.
Kun vointia nainehen kullan
Käyn viimeksi urkkimaan;
Saan
ystävällisen vastuun,
Ett' oli hän viikoillaan.
Ja onnea toivotin silloin
Ja sievästi sammalsin,
Ett' oisi he hyvät ja
hällen
Veis terveitä tuhansin.
Mut siskonen välihin huusi:
"Mun penttuni, kiltti niin,
Tuli suurena
hulluksi aivan
Ja Rheinihin heitettiin."
Tuo pieni on ilmetty kulta,
Jos lainki hän naurahtaa;
Sama silmien
isku on hällä,
Joka mun niin kurjaks' saa.
Sa kaunis saaren neito,
Tuo venhees rantaan vain;
Käy luoksein,
ailakoimme
Nyt tässä rinnattain.
Pääs sydämellein paina,
Miks' noin sa arkailet?
Eip' ole pelkoon
saaneet
Sua meren lainehet.
On sydämeinkin meri
Luoteineen, vuoksineen,
Myrskyineen, mutta
kauniin
Myös pohjahelmineen.
Mustiin pilviin peitettyinä
Nukkuu jumalien joukko.
Kuulen,
kuinka kuorsailevat.
Meitä uhkaa aallonkouko.
Raivo ilma! Myrsky riehuu,
Tahtoo laivaraukan kaata --
Eikä viitsi
vinha hyökkä
Isännättömänä laata!
En voi estää, että myrskyy,
Masto ryskyy, väijyy vuokin,
Siksi
kääriydyn vaippaan,
Maatakseni niinkuin nuokin.
Ma astuin tuonne lehtoon asti,
Mi kuuli uskos lupausta;
Ja paikkaan,

jota itkus kasti,
On tehnyt pesän käärme musta.
On nukkunut neitonen. Kuuhut
Luo sisään sätehet;
Tuoll' ulkona
sinkuu ja vinkuu
Kuin valssinsävelet.
"Ma akkunastani silmään,
Ken häiritsijä on."
Siell' istuvi kuolleen
ruotto
Ja inuvi laulelon:
"Sa lupasit tanssihin tulla,
Mut sanas söit sa vaan,
Nyt
hautausmaalla on tanssit,
Käy kanssain tanssimaan."
Se neitosen hurjaksi hurmaa
Ja ulos houkuttaa;
Hän seuravi haamua;
laulain
Tää e'ellä tallustaa.
Tää vinkuu ja tanssii ja hyppii
Ja luitaan kurikoi,
Ja nyökkivi
ruottoansa.
Kuu kaihaan valon loi.
Ma onnettuuden Atlas! maalimaa,
Niin koko maalimata murheen
kannan,
Ma kannan kantamatonta, ja sydän
On mulla
murtumallaan.
Sä ylväs sydän, tuota tahdoit juur!
Sä pyysit onneasi ääretöntä,
Tai
ääretöntä kurjuuttasi, sydän,
Ja nyt sa olet kurja.
Näin vierivät vuodet vainen,
Sukupolvet hautahan käy,
Mut
lempeni kalvavainen
Ei hoivaa suovan näy.
Jos kerta sun kohtais vielä,
Niin painuisin polvillein,
Ja huutaisin
kuolevan kiellä:
"Teit' ihailen, rouvasein."
Näin unta: kierohon katsoo kuu
Ja kierohon linnunrata;
Luo kullan
kulkuni ajaantuu
Penikulmia varmaan sata.
Kun kartanoons' olen kiidellyt,
Saa suutelon portahan paasi,
Jota
pienonen jalka on liidellyt,
Jota kullan liepehet laasi.

Oli pitkä ja viileä yökaus tää,
Ja huurre portahan peitti;
Läpi
akkunan kurkisti kalvas pää;
Kuu hunnun sillekin heitti.
Nyt on niin rankka ilma
Ja satavi yhtenään;
Ma akkunassain istun

Ja katselen pimeään.
Tuoll' yössä yksin vilkkuu
Valo pienonen eteenpäin;
Siell' äiti
lamppuinensa
Käy katua kyyryttäin.
Hän kotia ostaa voita
Ja jauhoja pivosen,
Ja suurelle tyttärelleen

Nyt aikovi leivoksen.
Tää kotona unillansa
On nojatuolissaan;
Ja valon ääressä suorii

Hän kultakutriaan.
He lempivät toistaan, mut tuota
Ei hiiskunut kumpikaan;
He
katsoivat karsaasti toistaan,
Ja riutuivat rakkauttaan.
He eroivat viimein ja toisens'
Vaan unessa näkivät;
He olivat aikoja
kuolleet
Ja tuskin sen tiesivät.
Kun vaivaani teille ma valittelin,
Te olitte vait suin haukottavin;

Mut koreita värssyjä siitä kun tein,
Mua kiititte kaunihin eloogein.
Kun pirua huutelin, tuli tää,
Ja mua hän alkoi ihmettää;
Ei ole hän
ruma; lempo ties,
Ett' oli hän moinen hieno mies,
Mies kaikkein
parhaalla i'ällään
Ja nöyrä ja höyli järkiään.
Hän viisas
diplomaattikin on,
Ja selvitti kirkon ja valtion.
Hän hiukan on
kalvas, eipä kumma,
Kun Hegeliä on lukenunna.
Mut mielipoeta on
hällä Fouqué.
Ei huoli hän enään kritiikasta,
Kun huolekseen sen
ottanut vasta
On kallis mummonsa Hekate.
Hän juristintietäni
kehuu ja lisää:
"Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisään."
Siit'
ilmasi mulle hän iloa uutta,

Ett' olimme tehnehet tuttavuutta,
Ja
kysyi, emmekö mennä vuonna
Jo olleet Espanjan lähetin luona?
Ja
kun häntä katsoin, selvis juttu:
Hän olikin vanha, vahva tuttu.

Mun lapseni, lasna ollen
Ol' iloa meilläkin;
Me ryömimme
kanakoppiin
Ja lymyimme olkihin.
Me kotkimme kuin kanat,
Ja ken kävi ohitsen --
"Kyykerikyy!" se
luuli
Kukon laulannaksi sen.
Kaikk' arkut kartanolla
Ne tapetseerattiin,
Niiss' asuimme me
kahden,
Ja perhett' oltiin niin.
Kun kylän vanha kissa
Tul' usein vieraisin,
Se lyykyä, kumarrusta

Sai meiltä kyliinkin.
Ja kohteliaat me oltiin
Ja lausehin likeiset;
Moni vanha kissa
jälkeen
Sai meiltä ne lausehet.
Kuin aika-ihmiset, usein
Myös haastoimme vierettäin,
Valiteltihin,
kuinka kaikki
Nyt kääntyvi nurinpäin.
Kuink' usko ja rakkaus ovat
Jo mailman jättäneet,
Ja kuinka on
kahvi niin kallis,
Ja rahat niin harvenneet. --
Poiss' on nyt lastenleikit,
Kaikk' ohitse vyörivi näin --
Raha, aika,
mailma, rakkaus
Ja usko lempiväin.
On synkeä mieleni. Murhein
Ma menneitä muistelen;
Oli muinonen
mailma mit' urhein,
Suku sankka ja herttainen.
Nyt tyytymys vaihtuvi vaivaan,
Ja taakaks' on sinun työs;
On
kuollunna Jumala taivaan,
Ja perkele vainaja myös.
Joka viettäis hetkisen rieman,
Saa kurjan ja nurjan vaan;
Josp' ei ois
lempeä hieman,
Ties, kuin tuota ollakaan.
Niinkuin kuuhut loistain nousee
Alta pilvenhattarain,
Niin nyt ajan
hattaroista
Kuultaa kuva sulokkain.

Kannell' istuimme me kaikin,
Rheinin vartta viiltäen,
Kesävehrät
rannat hehkui
Valoss' iltapaistehen.
Miettivänä lymyin kauniin
Naisen syliin hentohon;
Armaan rakkaat,
kalvaat kasvot
Punas kulta auringon.
Kannel helkkyi, pojat lauloi,
Ihmeellinen iloisuus!
Taivas siinsi
kirkkahammin,
Sieluun aukes avaruus.
Satumaisna siirtyi metsät,
Linnat, vaarat rantaman; --
Kaikki nuo
näin päilyvinä
Silmäteräss' armahan.
Näin unessa kultani armaan,
Ol' arka ja kurja hän nyt,
Ja entinen
muhkea muoto
Oli kuihtunut, ränstynyt.
Hän painavi rintahan lasta,
Ja toista hän kädestä vie,
Asu, ryhti ja
katsekin näytti
Mitä huolia kärsinyt lie.
Hän asteli katua pitkin,
Ja niinpä nyt kohdataan,
Hän näkevi mun,
ja hälle
Ma haastelen rauhaisaan:
"Käy kanssani kotihin meille;
Kas kuin sua näännyttää!
Ma työllä ja
innolla aion
Sua luonani elättää."
"Myös lapsesi kotihin ottaa
Ma tahdon ja hoitohon,
Mut ennemmin
kaikkia itses,
Sa lapsonen onneton."
"En konsana kerro ma sulle,
Ett' armaani olit sa mun,
Ja kun sinä
kuolet, itkein
Vien hautahan kaivatun".
Sa olet niinkuin kukka,
Niin kuulas, kaunoinen;
Kun katson kasvois,
murhe
Mun hiipii mielehen.
Ma taivaalt' anon, että
Sois kaikkivaltias
Sun saastumatta olla

Noin kaunis, kuulakas.

Ja sulla on renkahat, helmet,
Kaikk' ihmisen pyytehet,
On
suloimmat silmätkin, kulta, --
Mitä vielä sä mielinet?
Sun suloista silmistäs noista
Ikiaikuset aartehet
Ma lauleloitani
laadin --
Mitä vielä sä mielinet?
Sa suloilla silmilläs noilla
Mua ainian vaivannet,
Ja onneni rahtusen
raastat --
Mitä vielä sä mielinet?
Antoivat mulle opetusta,
Neuvoja, kaikkea suositusta,
Sanoen, että,
jos vuotan vaan,
Ryhtysivät mua suojelemaan.
Suojelusta kun vuottain katsoin,
Oisin ma kuollut kurnivin vatsoin,

Vaan