Runoelmia | Page 3

LYYRILLISIÄ LAULUJA.
Vaivat, valitukset julki
Tässä kirjasessa laukes,
Jos se kätehesi
kulki,
Sydämeni Sulle aukes.
Kun ihanuuteen toukokuun
Jo aukes kukkain kuori,
Mun silloin
puhkes rinnassain
Myös lemmenliekki nuori.
Kun ihanuutta toukokuun
Jo kaikki kilvan silmi,
Ma silloin hälle
lausuneeks
Sain ikäväni ilmi.
Mun kyyneleistäni entää
Moni kukkanen ilmoillen,
Ja huokaukseni
lentää
Kesälauluiksi leivoillen.
Ja jos mua lemmit, kulta,
Sinä saat joka kukkasen,
Eik' alta akkunas
sulta
Lopu laulu leivojen.
Kuun, auringon, kyyhkysen, ruusun ja liljan
Ma lemmittävikseni
valitsin hiljan.
Niit' enään en lemmi, sai lempeni vainen
Tuo pieno
ja hieno ja vienokainen;
Hän itse on aurinko lemmen viljan
Ja
siskonen kyyhkyn, ruusun ja liljan.
Tuoll' ylähällä tähdet
Vain kiiluu paikoillaan
Tuhannet vuodet,
katsoin
Tutusti toisiaan.

Ne haastelevat kieltä,
Niin ihmeen ihanaa;
Mut kenkään filologi

Ei voi sitä oivaltaa.
Sen oppinut olen minä,
Enk' unhoita sitä, en;
Ja kielioppina mulla

Oli kasvot kultasen.
Sun, armas kultani, kauvas
Vien siivillä laulelon,
Pois Gangesvirran
maille,
Nuo ihmeseutuja on.
Siell' ainian kukkii puisto
Ja huojuvi kuutamaan;
Ja lotoskukka
vuottaa
Jo lempisiskoaan.
Siell' ailakoivat kielot
Ja nyökkivät tähdillen;
Aniarmaat ruusut
kuiskuu
Salasatuja tuoksuillen.
Gazellit, sievät, viisaat,
Siell' ehdon ilakoi;
Ja pyhän virran loiske

Etäältä illoin soi.
Siell' asuntomme olkoon
Ja varjomme palmupuu,
Siell' onnea,
rauhaa sielu
Ja autuutta uneksuu.
Vain tuskaan lotoskukan
Saa loisto auringon;
Pää kallellaan se
nuokkuu,
Yö sillä mieless' on.
Kuu, kukan sulho, yksin
Sen vai vellille saa;
Se kainot kukkakasvot

Vain kuulle paljastaa.
Se silloin säihkyy ja hehkuu
Päin taivoon korkeaan;
Se tuoksuu ja
itkee ja värjyy
Nyt lemmenvaivojaan.
Tuo, kultani, kätöses rinnallein --
Ja kuule kuin sykkivi sydämein!

Siell' ilkeä nikkari asustaa
Ja arkkua mullen valmistaa.
Yöt, päivät vasara siellä käy.
Ei unta se minulle suovan näy.
Työ
tehkää, nikkari, joutuisaan,
Jott' oitis rauhassa nukkua saan.

Vuoret, linnat kuvastuvat
Rheinin kalvoon päilyvään,
Laiva luisuu
leikitellen,
Päivänpaiste-kehässään.
Rauhallisna katsastelen
Kultalaineen liikuntaa;
Pohjukassa poven
tunteet
Salaisimmat havahtaa.
Tuttavasti tervehdellen
Viettää virta korskea;
Mut sun tunnen --
kaunis kuori,
Allas yö ja kuolema.
Päällä halu, alla oikut,
Kuva olet armahan!
Noinpa hänkin päilyy,
nuokkuu,
Hymyellen vastahan.
Et lemmi, lemmi mua, et,
Ma vähät huolin tuosta;
Kun näen kasvos
kaunoiset,
Niin kaulaas mielin juosta.
Sa kammot mua, kammot vain,
Suus kuulen lausuvaksi;
Tuo tänne
se mun suudellain,
Niin lohdun saanen, lapsi.
Sydänkäpysen armaan hiuksista
Teen kaunihimmat kanzonit.

Sydänkäpysen armaan huulista
Teen parahimmat terzinit.

Sydänkäpysen armaan poskista
Teen oivallisimmat stanzit.
Oispa
käpyselläni sydänkin,
Siitä tekisin sivakan sonetin.
Näin unissani miehen lystikkään;
Hän hitiöillä otti askeleita;
Ol'
yllään hienoimpia hepaleita,
Mut alla tahra, ryönä järkiään.
Hän alta oli kurjin miehiään,
Vaan päält' ei ilman arvon-osotteita;

Työns' oli urhon töiden reimakkeita;
Kuin mahtimies hän toimi
tykkänään.
"Ja tiedäs, ken se on! Käy katsomaan!"
Näin virkkaa uniukko
kurillaan,
Ja tämän peilikuvan nähdä saammen.
Tuo mies käy vihkituoliin: morsian
On kultani. He lausuu:
"rakastan!"
Ja tuhat perkelettä ilkkuu: "amen!"

En kaiho, en, jos sortuis sydänkin,
Sa, kulta entinen! miks kaihoisin!

Jos onkin vaattees helmihohteiset,
Yön sydämessäs synkistyttää
net.
Sen tiedän jo. Ma näin sun unissain,
Ja yönkin sydämessäs nähdä sain,

Ja käärmeen näin, mi syöpi sydäntäs,
Näin, kulta, kuink' on kurja
elämäs.
No ompas luikkuja näitä!
Ja rummutkin rämpättää!
Tuoll' oman
kultani häitä
Nuo tanssia rötköttää.
Ja soittoa sytee ja syyhtää
Niin huilut kuin symbalit;
Vaan välillä
itkeä nyyhtää
Kaikk' hyvät enkelit.
Kun lehmus kukki ja laulut soit,
Ja aurinko hymysi herttaisaan;

Niin kätesi kaulahan mulle loit,
Niin painoit mun rintaas uhkuavaan.
Kun lehdet putos ja korppikin huus,
Ja aurinko tervehti jurottain;

Niin lausui hyyteiset hyvästit suus,
Niin lyykähti lyykysi kohteliain.
Nuo sinivuokot silmien,
Nuo punaruusut poskusten,
Nuo valkoliljat
kätösten,
Ne kukkii ja kukkii vielä vaan,
Mut sydän on naatunut
kokonaan.
Sinitaivas ja manner on loistossaan,
Ja tuulonen henkivi lauheaan,

Ja kukkaset nuokkuvat niituillaan,
Ja säihkyvät aamuista kastettaan,

Ja ihmiset uhkuvat riemujaan --
Ja kumminkin hautaan haluaisin,

Ett' armahan viereen sijan saisin.
Tuoll' yksin kalliolla
On honka pohjolan,
Sit' unettaa, ja talvi
Sen
peittää vaippahan.
Se palmust' uneksuupi,
Jok' yksin etelään
On osununna vuoren

Paahteiseen seinämään.
Loi lempensä poika neitoon;
Tää mieltyvi toisehen;
Tuo toinen

lempivi toista
Ja viepi sen vihillen.
Nyt kiusalla neito miehen
Nai sen, joka kohtaamaan
Vain ensinnä
osuvi. Tästä
Taas poika on pahoillaan.
Tuo kaikki on vanha juttu,
Mut aina se uudeksi jää;
Ja kelle se
sattuu, senpä
Sydänkammio sylkähtää.
Sua rakastin, rakastan vieläkin!
Ja maa jos kukistuisi,
Sen raunioilla
sittenkin
Mun lempeni lieska uisi.
Kesä-aamuna kirkkahinna
Ma puistoa käyskelen.
Kukat iskevät
silmää kuiskuin,
Minä käyskelen vaieten.
Kukat iskevät silmää kuiskuin,
Mua säälien, kenpä ties:
"Älä
siskoamme paho,
Sa surkea, kalvas mies!"
Teepöydässä istuivat, kunne
Jo lemmestä haasteltihin.
Oli naisien
hellänä tunne
Ja herrain mit' esteettisin.
"Lupa lempiä platonisesti"
Hovineuvos lausua soi.
Hovineuvotar
ironisesti
Veti suuta, mut huokasi: "oi!"
Pääs pastorin suustakin henki:
"Jos lempi on raa'akas, siin'
On
turmio terveydenki."
Neiti sammalsi: "Miksikä niin?"
Ja kreivitär suo surumiellä:
"Se lempi on "une passion!"

Teekupposen täyttävi vielä,
Sen saapi nyt Herra Baron.
On seurassa tyhjäkin loukko;
Jos henttuni sinne nyt sais,
Niin
lemmestäs kaskuja joukko
Ois sullakin kertoellais.
On myrkkyä mulla laulut --
Ei muuta voisikaan,
Kun myrkkyä
kaadoit mulle
Elooni kukkivaan.
On myrkkyä mulla laulut --
Ei muuta voisikaan,
Kun povessa kyitä

kantaa
Ja sua, kulta, saan.
Ma nousen vuoren huippuun,
Ja tunteekkaaksi saan.
"Oi, jospa lintu
oisin!"
Näin huokaan yhä vaan.
Jos pääskynen ma oisin,
Sun luokses, kulta, taas
Ma palaisin, ja
pesän
Laittaisin akkunaas.
Jos satakieli oisin,
Sun luokses laulamaan
Ma palajaisin, kulta,

Laidalle vaskaha'an.
Jos hömötintti oisin,
Mun saisit vierehen;
Olethan hömöin suoja

Ja hömötautisten.
En tiedä, mitä se lienee,
Ett' olen näin murheinen;
Ei mielestäni
mun haihdu
Taru ammon-aikuinen.
On vilvas, hämärä ilma,
Rhein virtaavi rauhaisaan;
Tuon vuoren
kukkula säihkyy
Ilt' auringon-paisteessaan.
Tuoll' ylhäällä ihme-impi
Iki-ihana istuilee,
Sen kultakoriste kiiluu,

Hän tukkaansa suorielee.
Hän kultakammalla kampaa
Ja laulavi laulelon;
Siin' ihmetyttävä
sävel
Ja viehättävin on.
Tuon soutajan venhossansa
Se hurmaavi loihdullaan;
Ei näe hän
karia virran,
Hän katsoo vuorelle vaan.
Ma luulen, nieluunsa pyörre
Niin pojan kuin venosen vei;
Ja
loihtulaulullansa
Sen tehnyt on Lorelei.
Kun matkalla sattumaltaan
Ma kultani perheen näin,
Niin siskonen,
äiti ja taatto
Mun tunsivat tervehtäin.
He kysyvät, kuinka voinen,
Its' yhtenä huudahtain,
Ett' en ole

muuttunut lainkaan,
Pait ett' olen kalvas vain.
Ma