Runoelmia | Page 2

Fernando

Vihkituoliin morsianna --
Kutsutkos mun myöskin häihis?"
""Don Ramiro! Don Ramiro!
Katkerat on sanat sulla,
Kaihemmat
kuin lause tähtein,
Jotka tahdolleni ilkkuu.

""Don Ramiro! Don Ramiro!
Suista synkkä murhe luotas!

Maalimass' on monta naista,
Meille määräs eron Luoja.
""Don Ramiro, uljas urho,
Monta maurilaista voitit,
Voinethan nyt
itses voittaa, --
Tullos häihin huomeneltain.""
"Donna Clara! Donna Clara!
Tulen varmaan, sen ma vannon!

Tahdon tanssihin sun pyytää;
Hyvää yötä huomiseksi!"
""Hyvää yötä!"" -- Akkunansa
Sulki donna. Huokaellen
Seisoi alla
don Ramiro;
Katos viimein valjuun yöhön. --
Viimein pitkän taiston päästä
Täytyi yönkin päivää väistää;

Niinkuin kirjo kukkaistarha
On Toledon uoma tuossa.
Palatsit ja loistolinnat
Kimeltävät auringossa;
Kirkkoin kaareuvat
kuvut
Kiiluvat kuin kullattuina.
Pauhaten kuin mettisparvi
Kiikkuu kelloin juhlasoitto,
Vienoisina
virret virtaa
Hiljaa Herran huonehista.
Mutta tuolla, katsos, katsos!
Kappelista torin luota
Lailla
luodelainehien
Syöksyy kansaa kirjavana.
Ritareita rouvinensa,
Juhlallisin joukkoinehen,
Helkkyin heille
kellot soivat,
Uhkuu urkuin harras ääni.
Mutta kunnioittain kaikki
Väistyy väen keskustasta,
Jossa astuu
nuori pari,
Donna Clara, Don Fernando.
Sulhon palatsihin saakka
Vyörii viljo väentungos;
Siellä alkaa
häidenvietto,
Uljas, vanhan tavan lainen.
Ritarleikit, riemupidot
Vaihtelevat vuoroitellen;
Joutuisasti entää
aika,
Kunnes ilta hämärtävi.

Salihin nyt tanssiin työntyy
Juhlapäivän ylhät vieraat;

Lampunvaloss' äilehtivät
Heidän loistovaattehensa.
Arvo-istuimille sitten
Istuu morsian ja ylkä,
Donna Clara, Don
Fernando,
Vaihtain lemmenlauseitansa.
Iloisissa lainehissa
Liikkuu salin sorja seura,
Äänekkäinä pärrää
rummut,
Sekä torvet toitottavat.
"Miksi, kaunis puolisoni,
Tuijottavat yhä silmäs
Tuonne
juhlajoukon taakse?"
Urkkii hämillänsä ylkä.
""Etkös näe, Don Fernando,
Miestä mustakauhtanaista?""
Hymy
ellen sulho vastaa:
"Tuohan tuolla on vain varjo."
Mutta lähemmäs käy varjo,
Mies se onkin kauhtanainen;
Ja
Ramiron kohta tuntein
Tervehtääpi häntä Clara.
Tanssi on jo alkanunna,
Hilpeästi helkkyy soitto,
Valssi vyörii
vilkkahasti,
Jalkain alla silta notkuu.
""Mielelläni, Don Ramiro,
Tahdon tanssiin kanssas käydä,
Mutta
mustin kauhtanoisi
Et sa oisi saanut tulla.""
Terävästi tirrittävi
Nyt Ramiro kaunokaista,
Kätens' ympär kietoin
virkkaa:
"Käskithän mun tulla tänne!"
Hurjaan tanssinhyörinähän
Tunkee kilvan kumpainenkin;

Äänekkäinä pärrää rummut,
Sekä torvet toitottavat.
""Onhan kalpeat sun poskes!""
Kuiskaa Clara vavistuksin.

"Käskithän mun tulla tänne!"
Soi Ramiron onsi ääni.
Vahakynttilät vain väippyy
Välist' ahun aaltoilevan;
Äänekkäinä
pärrää rummut,
Sekä torvet toitottavat.

""Niinkuin jäät on kätes kylmät!""
Kuiskaa Clara kauhistuksin.

"Käskithän mun tulla tänne!"
Ja he hyörii pyörtehessä.
""Päästä minut! Don Ramiro!
Ruumiinhaisua on henkes!""
Taaskin
synkät sanat vastaa:
"Käskithän mun tulla tänne!"
Silta ryöppyää ja hohtaa,
Rattoisasti raikkuu soitto;
Hurjan
loihtupiirin lailla
Kaikki hyörii huonehessa.
""Päästä minut! Don Ramiro!""
Vaikeroipi donna Clara.
Don
Ramiro taaskin toistaa:
"Käskithän mun tulla tänne!"
""Lähde nyt jo Herran huomaan!""
Huusi Clara kuuluvasti;
Juur
kun sai sen lausutuksi,
Kadonnunna on Ramiro.
Clara kalvas kankistuvi
Kauhusta ja eksyy yöhön;
Tainnostila
kuulaan kuvan
Otti synkkään sylihinsä.
Viimein havaa horroksista,
Viimein auki luomet luopi;
Mutta
kummastus on taasen
Painaa kiinni sulot silmät.
Sillä tanssin telmiessä
Hän ei ollut liikkunutkaan,
Vaan hän istuu
sulhon luona,
Joka huolissansa urkkii:
"Virka, miks' on kalvas poskes,
Miksi katse synkkä sulla?" --
""No,
Ramiro?"" -- änkkää Clara,
Jolta kauhu kiinsi kielen.
Silloin uurtaa one kurttu
Sulhon otsaa ja hän vastaa:
"Älä urki
verityötä, --
Päivällä jo kuol' Ramiro".
BELSAZAR.
Yö puolittain jo mennyt on,
Ja levollaan on Babylon.
Vaan linnassa kuulun kuninkaan
Hovijoukkio jatkavi meluaan.

Belsazarin salissa soitto soi,
Hän vierainensa nyt aterioi.
Rivi loistava miehiä istuilee
Ja jaloa viiniä maistelee.
Niin kiikkuvat maljat ja riemu käy;
Se ruhtinan mieltä ei häirivän
näy.
Mut ruhtinan poskuset hehkun saa,
Jalo juoma se uljuutta innostaa.
Miel' yltyvi hällä, ja rohkeuttaan
Jumaluutta nyt käypi hän
herjaamaan.
Ja pöyhkien julkea herjailee!
Koko joukkio myöntäen nyökkäilee.
Kun uhkea ruhtina ääneen huus,
Ees takasin riensihe passari uus.
Tää kulta- ja hopia-kaluja tuo;
Oli Jehovan temppelin ryöstöä nuo.
Ja ruhtinan kätehen julkeaan
Pyhä pikari, täytetty, tarjotaan.
Sen pohjahan kohta hän tyhjentää;
Suu vaahdossa sitte hän räyhähtää:
"Jehovah! miss' on sinun valtikkasi --
Its' olen ma Babelin kuningas!"
Mut tuon oli lausunut julmuri juur,
Niin pelkohon uupui röykkeys
suur.
Nyt naurukin vaikeni kerrassaan;
Koko seura on vait kuni
haudassaan.
Ja katso ja katsos! seinällen
Tuli silmihin ihmiskätönen;
Ja piirteli, piirteli seinällen
Tulikirjoitusta -- he näkivät sen.
Jääjäykkänä istuvi kuningas,
Ja muoto on kalman kalvakas.
Hovijoukkio kaikk' oli kauhuissaan.
Ei tohtinut kenkään liikkuakaan.

Tuli tietäjöitäkin, vaan ei nää
Punakirjaimia voi selvittää.
Belsazarin, ennenkun loppuu yö,
Oma palvelusväkensä hengiltä lyö.
PYHÄRETKI KEVLAARIIN.
1.
Luon' akkunan on äiti
Ja poika vuoteellaan,
"Sa etkö nouse,
Vilhelm,
Jo saaton katsontaan?"
"Ma olen sairas, äiti,
Niin ett'en kuule, nää;
Ja Gretchenini kuolo

Mun mieltäin kirveltää." --
"Nous ylös, Kevlaarihin
Me käymme messuhun,
Niin Pyhä-Neitsyt
voitaa
Sun rintais raadellun."
Ja kirkkoliput liehuu,
Ja äänet veisailee;
Näin Rheinin Kölnin halki

Tuo saatto virtailee.
Vaan äiti rientää joukkoon,
Vie pojan mukahan,
He yhtyy kilvan
kööriin:
"Oi kiitos Maarian!"
2.
Kevlaarin Pyhä-Neitsyt
On juhlapuvussaan;
Häll' on niin paljon
hommaa
Nyt raajarikoistaan.
Ja sairaat hälle vievät
Kaikk' uhriantimen:
Tää vahaan tehdyn jalan,

Tuo vahakätösen.
Sen, ku vie vahakäden,
Käs'haava arvettuu;
Ken vahajalan uhraa,

Sen jalka parantuu.
Joka Kevlaariss' oli rampa,
Nyt nuoralla tanssailee,
Ja moni
sormisairas
Jo viulua soittelee.

Vaan vahakynttilästä
Tek' äiti sydämen:
"Tää Neitsyelle anna,

Hän murtaa murenen."
Niin ottaa poika vahan,
Käy pyhänkuvaan päin;
Ja silmäst' entää
kyynel
Ja suusta sanat näin:
"Sa ylhäinen ja puhdas,
Sa Pyhä-Impynen,
Sa kuninkaatar taivaan,

Sull' avaan sydämen!"
"Mun Kölniss' äidin luona
On ollut asuntain,
Niin, Kölniss' asun,
jossa
On kirkkoja sadottain."
"Ja lähell' asui Gretchen,
Vaan hän on kuollut nyt --Tuoss'
antimein
-- tee terveeks
Sydämmein särkynyt."
"Tee terveeks sairas sydän --
Ma tahdon ainian
Ja palavasti laulaa:

Oi kiitos Maarian!"
3.
Tuo sairas poika ja äiti,
He nukkuvat kotonaan;
Niin silloin
Pyhä-Neitsyt
Käy hiljaa asuntaan.
Hän kääntyy sairaan puoleen
Ja hiljaa painaltaa
Sen rintaa
kädellänsä
Ja hymyy ja katoaa.
Tään näki uness' äiti,
Ois nähnyt muutaki,
Mut koirat haukkui
ulvoin
Ja äiti havasi.
Tuoss' onkin vaipununna
Jo poika kuolemaan;
Ens' aamurusko
poskiin
Luo hälle valoaan.
Ja äiti risti kädet,
Tuns' oudoks' oltavan;
Hän hymis hartahasti:

"Oi kiitos Maarian!"
OPETUS.

Mettinen siivet sai:
"Vältätkö tulta, vai!"
Mettinen hyöri, hei!

Äidist' ei huoli, ei;
Kiertävi liettä vaan,
Surraten surruaan;
Kuurot on korvat sen; --

"Mettinen! mettinen!"
Nuoriso hurja on,
Ajavi ahjohon,
Ajavi lietehen, --
"Mettinen!
mettinen!"
Leimu nyt lensi, oi!
Hehkuhun hehku toi. --
"Pois mailta neitojen!

Poikanen! poikanen!"