Runoelmia | Page 8

taasen halloja,--

Linnun lakkaa laulanta------
Ihminen, käy onnes sauvaan!
1868.
NYKYINEN SYDÄMMENl.
Kuin tappelutanner mun rintani on;

Sen tunteitten kiista on
loppumaton.
Min järki paikkaa, sen viha murtaa,
Ja kosto myrkkyjä
syvään uurtaa,
Ja ystävyys, lempi ne murhataan
Sun rauhasi tähden

ainoastaan.
Oi, ennen ma halloissa lepäsin
Ja kesän riemuista vaan uneksin,

Mut toiveista sykähti silloin rinta,
Vaikk' härmäinen oli armaan pinta.

----Oi hallaas, talvi, ja härmääsi
En kesään ma konsanaan vaihtaisi!
1868.
JÄRJEN TAISTO.
Voi! sairas järki, kuin voimiaan
Taas turhaan se ponnistaapi;
Se
lukee luonnolle lakiaan,
Silt' ilmatkin sääntönsä saapi,
Maan radan
se tahtoisi muutaltaa,
Ja tähdiltä himmentää loiston,
Vaan--tähdet
loistaa, maa vaeltaa,
Ja tappio hintan' on taiston.
Ei aika pysähdy kulussaan,
Ei maailman laitos murru,
Ja henki,
vapaa jo luotunaan,
Ei kahleiden alle sorru,
Jos voitettu järkikin
julmistuu,
Ja taiston myrsky taas pauhaa,
Niin on tappio sen,--tuo
vaan uudistuu;
Kera Luojan ei taisto tuo rauhaa.
Hälläpyörä 30/10 1868.
OHDAKKEEN LEMPI.
Mä kerran lemmin. Silloin kevään koi
Ens säteitään loi Pohjan
kylmään maahan.
Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi,
Ja valo tänne
lintuparvet toi,
Ja Suomi lauloi riemutoivojahan.
Mä silloin lemmin.
Jalkain' juuressa
Ja siimekseni alla ruusu loisti,
Mut ohdake se
hymyi toivosta,
Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.
Me kasvoimme kuin siskot vierekkäin,
Ohdakkeen juuri ruusun juurta
kiersi;
Mä ruusulle soin suojan lehvistään,
Se taivaaltain taas
poikkeen pilvet siirsi,
Ja ruusulle kun impi muiskun toi,
Kun
nuorukainen katseen iski sille,
Iloita ohdakekin karkee voi--
Ne
soivat muiskun senkin pistimille.

Oi kulta=aika! Avaruuteen en
Ois vaihtanunna lempein pientä alaa,

Vaan särkyvä on tahto ihmisen,
Se jumalilta turhaan mieltään salaa;

Mun ruusuin ryöstettiin--mä yksin jäin,
Vaan vielä kerran
nuokkuin ruusun puoleen
Ja vielä kerran lehvän levittäin

Jäähyväisillä vaivuin tuskain huoleen.
10/8 1868.
TUSKAA.
Jo päiv' on vaipunut manalaan,
Yö luonnon kattavi verhollaan,
Ja
tähdet pilvihin hukkuvat,
Ja myrskyt pauhaavat.
Ma rauhatonn' olen vuoteella,
Ja luonnon kuultelen taistoa,
Ja aina
nuoli kuin maahan lyö,
Minunkin rintani lyö.
Niin vuoroin rintani säpsähtää,
Käy vuoroin kylmäks kuin järven jää,

Nuol' ampui taas!--Isä maailmain,
Oi, suojaa kukkastain!
11/3 68.
Hälläpyörä 13/11 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
EPÄTIETOINEN.
Ma silmieni iskun teroitan
Ja sydämmesi pohjaan katseen työnnän,

Vaan jota enemmän sua tarkastan,
Sit' enemmän sun salaisuutes
myönnän.
Kyll' ilmankaikkisuutta tutkin ma
Ja puhun maailmalaisjärjen kieltä,

Vaan rintas tunnelmihin tunkea
Ei orjallas oo lahjaa, voimaa,
mieltä.
Väristen kauhusta, ma toivoton,
Sit' ongelmaa saan ikäin arvostella:

Niin käsittämätönkö lempes on,
Vai tunteillainko tahdot
voitostella.

1868. Hälläpyörä 2/2 1869.
TURVAN PYYTÄJÄ LAPSI.
Salaman ja myrskyn alta
Kyyhky turvaa tarkastaa:
Älä, äiti,
uupuvalta
Kiellä silloin satamaa.
Älä! Ota kantelesi,
Kielet sointoon kaiuta,
Oma laps käy polvillesi

Nukkumaan pois huolista.
Sitten tenhovoimaas käytä,
Poista pilvi valoton,
Palavin myös
muiskuin näytä,
Sull' ett' äidin sydän on.
Näin kun vihdoin tyyntä rauhaa
Unen henget tarjoovat,
Kiellä ettei
rinta pauhaa,
Kiellä tunteet raivoisat.
Kiellä henget luopumasta,
Hetki rauhaa viihdytä,
Kiellä ettei
satamasta
Kukkaas huoliin vietetä.
1868.
SYYSKYLVÖ.
Edessäs kylvetty on vainio;
Mies kalpee katsehia multaan lukee.

Hän työns' on tehnyt; orait' aurinko
Jo suutelee ja kastehelmiin pukee.

Mies onnellinen! tää on juhliaan,
Kiitoksen kyynel silmissänsä
kiiltää,
Mut lyhyt syyspäiv' on, se lumoo vaan
Ja kipeemmin kuin
miekka haavan viiltää.
Minullakin on pieni kylvömaa,
Valolle, hallall' altis sekin ain' on.

Kun päivä paistaa, sekin loiston saa,
Sen päälle halla nostaa huolen
painon;
Ma siihen kylvin lemmen siementä,
Päiv' oli kirkas, maata
kastoi muiskut,
Vaan lyhyt syyspäiv' on, sen päätteenä
On
pakkanen, seurana tuulen tuiskut.
Sun rientos, rinta, pilviin peitetään,
Sun korsillasi muiskut jääksi

muuttuu,
Sun kirkkaat tuntees myrskyyn heitetään,
Sä kuihdut pois,
sinusta muistot puuttuu.
Niin,--unhotus se tapa talven on;
Mut kevät
taasen talven jälkeen koittaa,
Taas kirkkaampi on valo auringon,
Ja
rinta riemun omakseen taas voittaa.
Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
PERPETUUM MOBILE.
Kuul' aseet kolkosti kolajaa,
Kuin vangin kahleiden kalkkeet,
Ja
rattaat raskaasti raksuttaa,
Tult' tuiskii liehtivät palkeet.
Mik' on se
koneiden kolke se?--
--Se on »perpetuum mobile».
Näin vastaa mies, hänen silmistään
Tul' levoton vastaan entää,
Ne
etsii jotain--ja etsintään
Taas järkensäi maailmaan lentää.
Tää kulku
se totuttu tapa on sen,
Hän keinoja etsivi »mobilehen».
Vuoskausia hän jo on liehunut näin
Ja tutkinut viisauden lähteet,

Häll' aineiden voimat, lait tuttuja on
Ja muinaisuudenkin tähteet.

Vaan miesi, jo vanhennut toimessaan,
Ei päähän oo ehtinyt
kuitenkaan.
Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa
Saa vanhalla radallaan olla,

Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa,
Kun loisto on auringolla,
Niin
kauan mieskin näät tutkia saa
Ja Vipusen virsiä tarkastaa.
Mik' on
se voima, joka ihmisen
Voi sydämmeen maansa lemmen siittää?
Se
voima, mi kautta vaarojen
Voi ihmiselle elon, onnen niittää?
Mik' on se voima, joka kuolossais
Ijäisen kruunun sulle antaa tais?

Se henki, jok' kaikki ja sinunkin
On astinlaudakseen tuonut,
Se
maailmanhenki, mi »mobilenkin»
On »perpetuumiksi» luonut,
Se
henki, jok' itsens' on luonut, se
On ainoo »perpetuum mobile».
1868 (?)
TOIVONI.

Oi, jos oisi mull' linnun siivet,
Halki pilvien lentäisin,
Tähtitarhojen
kultaniidet
Suomen korpihin johtaisin.
Jokivarret ja vetten partaat,
Laaksot, tunturit honkineen,
Lehdot,
nurmet ja vuorten kaltaat
Loisin kultaan ja kukkaseen.
Sitte laskisin tähtirihman
Aallon helmahan helkkymään,

Tähtirihman ja sädevihman
Loisin aaltohon välkkymään.
Niin,--kun jättäisin pilven harjat,
Tähdet aalloista loisteleis,
Tähdet
loistais, ja sädesarjat
Taivaan talohon mielen veis!
1868(?)
Hälläpyörä 2/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
MIK' OLI SYY?
Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä?
Kuink' kalmankolkko
katsantonsa on!
Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä,
Ja silmäst'
tuikkii liekki levoton;
Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa,
Ja
myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa;
Mut taivaalle luo pilvet verhojansa,

Sielt' täht' ei tuiki,--mies ei rauhaa saa.
Auk', umpeen silmät käy, ne harhaellen
Täht'tarhoja ja Tuonta
tapailee,
Kirkkaiksi käyvät, synkiks vuorotellen--
Mik' on tuo
haamu? hän mit' aattelee?
Hakeeko onneaan hän kadonnutta?
Yön
salaisuudetko hän ilmi luo?
Vai, Suomellenko mieltäin uraa uutta,

Yön henget kanssaan neuvotteluun tuo?
Kah! Kas! Tuoll' liepeit' yön jo päivä puistaa,
Koht' urallensa taivaan
silmä käy,
Jo säilähtäin sen kultaniidet loistaa,
Muut' ei kuin valoo
taivas=alla näy;
Ja linnut laulaa, kanteloiset soivat,
Ja