Runoelmia | Page 9

haaveksijan
muoto verestyy.
Toiveetko täytetyt tuon hohteen toivat?
Vai päivä?
soitto? vai mik' oli syy?

1868(?) Hälläpyörä 16/4 1869.
ILOA JA HUOLTA.
Kun aamun koi
Maan kultiin kaarittaa,
Kun kannel soi
Ja linnut
säveltää;
Tuon sovitan
Oloosi, synnyinmaa,
Uus aamuhan
Noin sullei
sarastaa.
Taas koittaret
Kun kiertää lounahan,
Maan kukkaset
Kehittäin
kuorestaan;
Ma mietin: noin
Sa pukeut kukkihin,
Noin kerran koin
Luo
päiväks Suomikin.
Mut umpeen kun
Käy päivän pyörä tuo,
Kun sulkuhun
Teränsä
kukka luo;
Niin silloin lyö
Surusta rintan': oi!
Noin synkkä yö
Myös kansat
kattaa voi.
Hälläpyörä 23/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
POISSA ON KULTA.
Taivahan silmä entää
Purppuravuoteelleen,
Perhonen lepoon lentää

Kukkaseen;
Pyydä ei muuta:
Mett' unimaljasta jois,--

Suikkasee suuta,
Nukkuu pois.
Taivaalla tähdet kulkee
Kuutamo kattaa maan,
Patjahan impi sulkee

Suortuviaan;
Silm' iskee tulta,
Rinta se riehuu ja lyö--
Poissa on
kulta,
Pitkä on yö!
Hälläpyörä 23/4 1869.
LOISTA, MAANI!

Kupehesta vuoren laineitansa
Laakson helmaan puro juoksuttaa,

Sointuun yhtyy kuusten, honkain kanssa,
Taivaan sinett' aalto
kangastaa,
Muiskun suoden äyrään kukillen
Eespäin rientää
läikkyin, soitellen.
Ilman rantaa kiertäin tähti tuikkaa,
Sukkuloistaan kultaa valuttaa,

Aamun leiskuu, päivän suuta suikkaa,
Kirkkaan illan, yönkin
heloittaa,
Loistamast' ei lakkaa milloinkaan,
Taivaasta ei poikkee
konsanaan.
Kirkkaana kuin laakson puro kulje
Virtajuovaas sinäi, synnyinmaa,

Maan ja taivaan sulot helmaas sulje,
Läiky, tanssi, soita, humaja,

Kirkkautta taivaan kangasta,
Honkain ääneen kieltäs soinnuta!
Kuni koitontähti sinäi loista
Illoin, aamuin yhtä kirkkaana,
Öiset
hallat, raskaat usmat poista,
Kastehelmiksi ne muutalla,
Tummat
pilvet tieltäs torju pois,--
Kenpä sulta loiston kieltää vois!
Hälläpyörä 7/5 1869.
TUIMA TULI.
Tuot' tuimaa tult' en tunne,
Mi riehuu rinnassain,
Jos käynen vaikka
kunne,
Se seuraa mua ain'!
Se raataa rauhan multa,
On murtaa
mielenkin,
En tunne tuimaa tulta,
Mist' tullut lieneekin.
Kun mieli lepoon horjuu,
Ja aatos mettä juo,
Tuo unen henget
torjuu,
Ja sijaan tuskan tuo;
Kun sitten rinta parkaa
Uus aamu
virvoittaa,
Taas häijy luokse karkaa
Ja riemun karkoittaa.
Jäätyyhän järven pinta,
Katoohan kukkain kuu,
Käy kylmäks
luonnon rinta,
Mykistyy linnun suu;
Vaan rint' ei jäähdy multa,

En rauhaa saane ma:
Oi riennä, tyttö kulta,

Tää tuskain luovuta!
1869 (?)

JOHDATUKSEKSI SAARNAAN 12. S. KOLMINAISUUDESTA.
Omp' ihailtu, nyt taaskin ihaillaan,
Ja kiitost' täynnä rinta huokaa
hiljaa,
Kun antihelmat aukee taivaan, maan,
Ja pellot pöllyy runsast'
elon viljaa,
Kun meillekin, joit' äsken uhkas yö,
Taas aamuruskon
ensi hetki lyö.
On kirkas taasen luonto, kirkas maa,
Ja kirkkaana taas päivä taivaall'
loistaa,
Taas tyyntä rauhaa rinta raukka saa,
Ja riemu hetkeks
mustat murheet poistaa--
Mut hetkeks vaan,--taas alkaa raskas työ,--

Koht' uhkailla taas saattaa synkkä yö.
Ei tiedetä, kosk' kylmää päivä tuo,
Koht' turmella voi kalliin viljan
halla,
Koht' uhkaa vihamieskin, surman tuo
Ja kansan lyö kuin
hongan kankahalla;
Vert' itkee sydän, tuskahuudot soi:
Näin,
ystävät, se riemu mennä voi.
Vaan tiedetäänpä, ett' on ponneton,
Tuo Luoja, jonka käess' on
kansain ohjat,
Ja tiedetäänp', ett' tieto ääritt' on,
Ett' ijäks tutkimatta
jää sen pohjat,
Vaan tiedetäänpä myös, ett' tieto tää
Se päivä päivält'
yhä selviää.
Se selviää, kuin myrskyn laattua
Tuoll' ylähällä selvii tähden valo,

Se loistaa, lämmittää, kuin taivaalta
Maan kukkaa lämmittää
syänpäivän palo;
Ja senpä vuoks juur' meille työksi jää
Viel'
enemmän tät' tietoo selvittää.
Mut ihmisvoimat murtuu, hukkuu pois,
Ei kestä nuoruus, vanhuus,
järkevyyskään,
Ois tyhjät työt, jos emme tietää vois
Niit' armon
valoss' arvostella tyyskään;
Ja sepä valo nytkin, Herra, suo,
Kun
kumarrumme istuimesi luo.
1868 t. 1869.
MALJANESITYS

AUGUST AHLQVISTILLE, YRJÖ KOSKISELLE
ja JOH.
GABRIEL GEITLINILLE.
Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1869.
Tuoll' ulkona on syksy. Tuimat tuulet
Vie lehdet puista, kukat maaksi
lyö.
Henk' kylmä käy, ja pikemmin kuin luulet
On lumen alla kesän
kaunis työ.
Mut tähdet tuolla loistain kaiken yötä
Tuo mieleen, ett'
on pysyvääkin työtä,
Ja mieli pyrkii kauko=ilmoihin.
Se kulkuansa
käyden ijät' uutta,
Nyt muistuttaa, ett' iankaikkisuutta
On
säilymässä ihmistöissäkin.
On meilläkin jo aikaa käyty työksi--
Ens aluskivi ammoin laskettiin.

Vaan suo se petti, kivi kuljuun syöksi,
Ja yritetty työ se jäikin niin,

Mut uudet polvet uuteen työhön ryhtyy,
Eik' aikaakaan, kun hornan
vallat vyhtyy,
Ja perustus on vankka, valmis nyt;
Sen nojaan nousee
muuri, pylvässarja
Kohoopi pilvihin, ja temppel'harja
Jo patsaan
tukeille on liittynyt.
Tuo helposti ei käynyt. Usein hukkui
Työt miehen parhaimmankin
syvyyteen,
Men' usein taappäin työ ja moni nukkui
Jo kesken
tointaan uneen ikuiseen.
Mut vaikka tuskin kenkään päähän jaksaa,

Niin työ se sentään hikihelmen maksaa,
Se kansan työt' on, työtä
pysyvää!
Ja vaikka syvyys monet mietteet nieli,
Jäi heelmä niistä
sentään, kansan mieli
Niist' temppelin sai kerran pystyttää.
Se valmis onkin. Vielä silitystä
Sen patsaat, katot, muurit kaipaavat:

Viel' oppi selv' ei ole, kiel' ei kystä,
Ja kansan vaiheet valoo
vaativat,
Mut tekohon kun mestarit on saatu,
Kun tointen ohjissa on
nero taattu,
Ei valmist' oottaa kauan kestäkään,
Ja niillepä, joill' on
tät' työläst' työtä,
Suon, ett' ois onni heillä aina myötä.
Ma
muistokseen juon pohjaan maljan tään!
U. Suometar 1869, n:o 79; Hämäläinen 1869, n:o 40.

ELÄMÄ.
Voi kuinka tääll' on ihanaa!
Voi kuinka linnut pauhaa!
Ei huolta ole,
kuolemaa,
Tääll' elo tyynt' on rauhaa;
Niin tääll' on koti armahin,

Tääll' äiti, täällä kultakin.
Näin poika miettii. Armahat
Nyt tunteet rinnan täyttää,
Ne
helkkyvät, ne pauhaavat,
Kuin soinnult' elo näyttää.
Mut tuskin
aikaa vierryt on,
Ne raukee hajasointohon.
Syys tulee, kukat maaksi lyö,
Ja linnun äänet raukee,
Talv' ehtii,
syksyn jätteet syö,
Ja tuonen ovet aukee,
Heilt' tuskin muisto
säilöön jää,
Ett' oli kulta=aikaa tää.
Ja voitost' telme kiihon saa,
Se myrskyt irti kiskoo;
Ja laineit' tuuli
kuohuttaa,
Ja venhett' aallot viskoo.
Ja elämä se riehuu näin
Ja
rientää yhä eteenpäin.
Sit' asettamaan riitä ei,
Ei miel', ei miehen järki;
Se monet mietteet
kuohuuns' vei
Se monet järjet särki;
Mut purjeit' taidoin käytä vaan,

Niin tyyneen pääset satamaan.
Ja siell' on taasen ihanaa,
Ja siellä linnut pauhaa.
Ei huolta ole,
kuolemaa,
Siell' elo tyynt' on rauhaa,
Niin siell' on koti armahin,

Siell' äiti, siellä kultakin.
Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.
SCIPIO AFRICANUS.
On vainon hirmupäivä päästy päähän,
Yö vaippans' sovitti ja rauhan
toi.
Veriset liekit, haihtuin