Runoelmia | Page 7

hän, kuten valtioneuvos
Aspelin=Haapkylä kertoo kauniissa
jälkimuistossaan, minkä hän
Cajanderin kuoltua julkaisi Aika=lehdessä, ystävän kysyessä, mihinkä
hän nyt aikoo ryhtyä Shakespearetyönsä päätettyään, oli vastannut:
aion kuolla! Runoilijat ovat tietäjiä.

Näin lähtevät nyt Paavo Cajanderin runoelmat ensikerran yhtenä
parvena kaikkeen maailmaan suomalaisten iloksi. Olkoon niillä yhäkin
se sama sytyttävä, innostava ja jalostava vaikutus, minkä niiden
parhailla tietää olleen se sukupolvi, joka on saanut kokea niiden ensi
salaman iskevän tenhon. Vasta valkenemassa oli silloin
suomalaisuuden taivas ja ilmaa puhdistavana ja elähdyttävänä kajahteli
runoilijan herätyshuuto; synkkää synkempiin pilviin on se jälleen
peittynyt--uutena kajahtakoon siis runoilijankin kirkassointuinen
kehoitus.
Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa
Ja tukala ja ankea on aika,

Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,
Ja kauas käy sen lumoava
taika;
Ja silloin sana kaikuu: »_isänmaa_ eläköön
Ja rauha
yksityisen sen tieltä väistyköön,
Ja etu menköön, ajallinen onni!»

A.V. Koskimies.
Huomautuksia ja oikaisuja.
Niiden runoelmien vuosituksessa, joiden tekoaikaa ei ole

käsikirjoituksissa merkitty tai muuten tunneta, ovat viitteinä olleet
muutamat ulkonaiset asianhaarat, semmoiset kuin käsikirjoituksessa
esiintyvän käsialan tai paperin laatu, sekä varsinkin sellainen sattuma,
että samassa käsikirjoituspaperissa toisinaan tavataan tekovuodeltaan
ennen tunnettu kappale, taikka on myös syntyaikaan nähden tehty
johtopäätös runon sisällyksen perusteella, silloin kun se on näyttänyt
liittyvän muihin tekoajan puolesta tarkemmin määrättäviin kappaleisiin.
Mutta koska tämmöiset ajanmäärittelyperusteet sittenkin voivat
tulokselleen olla jonkun verran epävarmat, on otaksuttu vuosiluku
muutamissa tapauksissa varustettu kysymysmerkillä, tahi on kaksi
vierekkäistä vuotta ilmoitettu.--Runo »Rouva Raa'lle» on merkitty
vuosiluvulla 1872, mutta lienee oikeammin v:lta 1875 ja kentiesi se
runo, jonka näyttelijä Vilho sanomalehtien kertomuksen mukaan luki
mainiolle näyttelijättärelle 25/9 s. v. pidetyissä

jäähyväiskekkereissä.--»Maljan=esitys isänmaalle» on painettu
»Kaikuihin Hämeestä» v:sta 1872, jota seikkaa ei ole tekstin alla
mainittu.--»Saaren impi» on oikeastaan sijoitettava v:n 1870:n
runotuotteisiin.--»Runoon Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä» on
4:ksi säejaksoksi otettu mukaan säkeistö, jonka sensuuri aikanaan
pyyhki. Se tavataan eräässä alkuperäisessä käsikirjoituskappaleessa
samoin kuin muutamassa korjausvedoksessa, jonka prof. A.V. Streng
on säilyttänyt.--»Eräässä kansanjuhlassa» on kirjoitettu v. 1877.
--»Vapautetun kuningattaren» loppusäkeistöksi on jälleen pantu se
säejakso, joka alkuaankin oli runoelman päätteenä, mutta joka
myöhemmistä painatuksista; tavallisesti on jätetty pois.--»Vänrikki
Stoolin tarinoista» on uudestaan painettu näytteiksi vain ne neljä, jotka
Cajanderin tiedetään yksinomaan itse kääntäneen.--Schillerin
»Sukeltaja» poikkee hiukan K.P.T. albumissa painetusta kappaleesta;
syynä ne lukuisat painovirheet, jotka tuossa ensi painatuksessa tavataan
ja nyt on korjattu sisällyksen vaatimusten mukaan; m.m. muoto
_raadin_ kuuluu nyt _raidin_, Kajaanin murteessa = laivanantura, jota
vastoin edellistä muotoa tämänmerkityksellisenä ei mistään murteesta

tavattane.--Virsi 455 tanskalaisesta virsikirjasta on tekstissä otaksuttu
olevan v:lta 1909. jolloin Cajander vietti osan kesäänsä Skodsborgin
parantolassa Tanskassa, mutta jälkeenpäin saadun tiedon mukaan se
onkin jo v:lta 1904 ja käännetty lehtori Kaarlo Länkelän pyynnöstä.
I.
ALKUPERÄISIÄ RUNOELMIA
_Vv. 1866-1872._
SUOMALAISEN RUKOUS.
Illan kuu ja tähti,
Loista tietäni,
Väinämöisen miekka,
Viittaa
matkani,
Jota mennen päivät, yöt,
Siksi kun ma vaivain työt

Lasken uhriksi
Helmaas, Suomeni!
Ja Sä taivaan Luoja,
Kuule minua,
Kuule rukousta,
Ohjaa onnea!

Säteilläsi lämmitä
Kylvöäni kultaista,
Nosta korrellen

Kiiltotähkänen!
Ja jos sitten tähden
Taas näen koittavan
Taivaallasi, Suomi,

Armas synnyinmaan',
Tyytyväisnä painallan
Pääni kalman
helmahan,
Lepään povessas
Kultakukkanas.
1866 (?).
LAPSEN SYDÄN.
Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee,
Kun äitinsä hän lepää helmassa,

Kun hymyellen tunto luokseen lentää
Ja hetken kuvat piirtää
sieluunsa?
Ja pieni suu kun työntää muiskujansa,
Kun käsiään laps
äidin kaulaan lyö,
Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa?
Ah, tunnetko
kuin lapsen rinta lyö?
Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä,
Kun vuoteella hän istuu
äitinsä
Ja itkusilmin vaaliellen häntä
Hän vihdoin sulkee

silmäluomensa?
Ja kun hän saattaa hautaan armastansa
Ja
kukkavihkon laskee haudalle,
Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa,
Ah,
tunnetko mi painaa syämmelle?
Ja silmänsä kun taivaaseen hän nostaa
Ja sinen katsoo tähtilaumoa

Ja autuutensa siltä tahtoin ostaa
Hän soihdun ihmettelee lentoa
Ja
kuihtuin kun hän silmää Luojahansa
Ja äidin rukouksen sammaltaa,

Ah, tunnetko min tuntee sydämmensä?
Ah, tunnetko mi pientä
vaivaltaa?
1867.
MIELENI.
Avaruudessa lintunen rientää,
Voimiaan pienonen paisuttaa,
Toivot
jo kultaiset kaukana siintää,
Hattarat taasen ne haihduttaa.
Kolkko
on ilma ja lintunen oi!--
Koska se toivonsa tavata voi!
Ulapall' aavalla myrskyt pauhaa,
Venhosta lainehet vierittää,
Ilta jo
vienoista tarjovi rauhaa,
Koitar se myrskyjä taas herättää.
Loitoss'
on ranta ja kotimaa--
Koska ne venhoni saavuttaa!
Loitoss' on toivot, ne kuitenkin entää,
Vaikkapa pilvenkin varjosta,

Mieleni mun sekin kauvaksi lentää,
Toivoa koita ei ainoata,

Loistaispa tähti jos pieninkin,
Aina sun lentohon työntäisin.
Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
LUONNON RAKKAUS.
Nyt Suomeni saloissa kevät taas on,
Kevät myös joka rinnassakin,

Ja laulajaparvi tuo luopumaton
Taas rientää sen riemuihin,
Jo
tervehdys metsissä kajahtaa,
Jo hallainen kukkakin suutelon saa,

Mut honka härmän luo oksiltansa
Ja pienille majan suo suojassansa.
Pian ruskokin valoksi sulanut on,
Sepä loiston nyt luonnolle myö,


Ja riemu on luonnossa verraton,
Ja hongankin rinta se lyö,
Sen
oksille poikaset riemuja tuo,
Ja harmajan havuille suutelon suo,

Mut honka silmäilee suojaamaansa
Ja opettaa hälle huminaansa.
Oi ihmislapsi sulla tunto on,
Sulla järjen on valokin myös,
Ja
kuitenkin rintas on kiittämätön,
Ja pilven varjoja työs!
Vaan lintu,
kun hallat sen karkoittaa,
Suo hongalle muiskuja, muiskuja saa,
Ja
suvessa vielä sen huminata,
Hän laulaa, kaivaten hallojen maata.
Hälläpyörä 30/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.
RAUHATON.
Minne läksit, muinaisrauhani,
Autioksi jättäin rintani,
Päiv' on vielä
taivahalla,
Luonto kaunis taivaan alla,
Lintu vielä lehdon suussa

Laulelee.
Läikkyvänä laine päilyy,
Lainehilla pursi häilyy,

Kultain viiri pursipuussa
Nuokkuilee.
Lännestä tuulonen viestiä tuo,

Riemua virtana rintaani luo,
Mutta hetkeks ainoasti--
Pian rinta
riehuu taas.
Karvas huoli! Kahleitas
Kantaa saanko hautaan asti?
Ei!--Rautasi ma annan ruostuttaa,
Rauhaa tahdon. Enkö sitä saa?

Kalmistoon käyn joka ilta
Riemun kerjuun kuollehilta;
Mullassakin
veljen rinta
Lämmin on.
Kummulle tuon kukkaiskehdon,

Haavoist' istuttelen lehdon,
Niiden viihtymys--se hinta
Itkuin on.

Lehtohon linnut taas riemuja tuo,
Viihdynnän mullekin hetkeksi suo,

Viihdynnän, vaan kuinka kauvan?
Yö tuo