Runoelmia | Page 5

loisti niistä
lämmin säteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä
oli muutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa,
mutta itse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon,
pikemmin ivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän
tuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana
toisinaan hän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa
kanssa. Voimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa
harrasti hän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen
liikunnon tarve jokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia.
Lehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja

täsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa
hänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta, olletikin
kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja pakotettu
milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain kirjallisten
töiden tähden oli hän virkavapaana 1905--31/5 1911, ja otti virastaan
eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi
Shakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää.
Cajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin
toisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim.
silloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen
näytelmä »Antonius ja Kleopatra» maaliskuun 11 p. 1896 annettiin--
juhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle--, ja
silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston
seppelejuhlassa
keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja arvo. Erinäisiä
kertoja hän myös sai kirjallisista töistään kunniapalkintoja
Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta.
Sairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander

kuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin
Vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista
rikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä,
joka löysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen.
Niin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja,
jonka elämä oli ollut opetusta koko kansallemme.

Edellä on lyhyesti mainittu Cajanderin kirjallisista harrastuksista
koulu= ja varhaisempana ylioppilasaikana. Ne olivat olleet

alkuharjoittelua, henkevää huvitusta lukuharrastusten lomassa.
Muutamat myöhäisemmän ylioppilasajan runoelmat ovat jo Cajanderin
parhaita, esim. »Scipio Africanus» v:lta 1869 ja »Saaren impi» v:lta
1870, mutta vasta 1870=luvun jälkipuoliskolla tekijän varttuessa
parhaimpaan
miehuudenikäänsä, voi sanoa hänen runoutensakin
saavuttavan täyden miehuutensa: sen kuulakan kirkkaan ja samalla
välittömän yksinkertaisen muotonsa sekä kansallisesti ja
yleisinhimillisesti täysipätöisen sisällyksensä, jotka piirteet ovat sille
tunnusomaiset, samoin kuin se sydämeen tehoova lämmin ja miltei yhä
lämpenevä sävy, mikä niissä aallehtii runoilijan lämpimän sydämen
maininkeina. Tila ei myönnä tässä ryhtyä hänen runottarensa luonnetta
tarkemmin tutkimaan, eikä se ole tarpeellistakaan, sillä kirjallisuuteen
perehtynyt yleisömme tuntenee Suomen runoniekoista juuri hänen
runottarensa parhaiten ja voi nyt kun hänen runoelmansa ovat koottuina
saatavissa tätä tuntemustaan itse mielensä mukaan syventää ja uudistaa.
Runoelmista itsestään useimmiten ilmenee, missä olosuhteissa ja
tilanteissa ne ovat syntyneitä. Lukuunottamatta nuoruudenrunoelmia
sekä niitä harvoja, jotka hän miehuusikänsä loppuvietteellä julkaisi,
ovat ne useimmat tavallaan tilapäärunoja, usein erityisestä pyynnöstä
aiheutuneita. Lienee sen sijaan paikallaan mainita, mitä periaatteita on
noudatettu tätä kokoelmaa tehtäessä.
Mitä valintaan tulee, on toimittaja katsonut oikeammaksi antaa
ennemmin liian paljon kuin liian vähän. Kun Cajanderin runoja ei ole
tätä ennen koottuna ilmestynyt, lukuunottamatta sitä pientä valikoimaa,
joka julkaistiin Kansanvalistusseuran v. 1898 ilmestyneessä »Helmiä
Suomen runoudesta» sarjan kuudennessa vihossa, on näyttänyt olevan

syytä tarjota ensiksikin yhteen koottuina ylimalkaan kaikki, mitä
runoilija itse on siroittanut hajalle kymmeniin eri julkaisuihin; sen
lisäksi on otettu mukaan vainajan säilyneistä käsikirjoituksista hänen
nuoruudenaikaisista tuotteistaan melkoinen joukko runoelmia, jotka
kyllä osoittavat vielä tekijänsä vasta=alkajan kantaa, mutta ovat silti
runoilijan ja runokielemmekin kehitykselle kuvaavia ja tärkeitä
todistuskappaleita. Niissä Cajanderin sisin olemus tulee ikäänkuin
meitä lähemmäksi siitä jylhän umpinaisuutensa kuoresta, johon se

jokapäiväisessä elämässä yleensä oli verhottuna. Kun valinta oli
sittenkin tehtävä melkoisen runsaasta varastosta, on tekijän vaikea
mennä onnistumistaan arvioimaan; työssään on hän neuvotellut
runoudentutkijain ja Cajanderin ystäväin kanssa. Suotakoon muuten
toimittajalle anteeksi, että hän noudattaen tapaa, joka ei ole harvinainen
tällaisia teoksia toimitettaessa, on joskus harvoin uskaltanut jollakin
aivan pienellä muutoksella parantaa muotoa tai selventää ajatusta
jossakussa nuoruudenaikaisessa runoelmassa taikka jossakin virressä.
Käännöksistä on uudestaan julkaistu enimmät, jotka Cajander itse on
tekemikseen merkinnyt tai muuten siksi tiedetään, ja on samalla
koetettu valikoida sellaisia, jotka vieläkin olisivat lukijalle sinänsäkin
mielenkiintoisia.
Joku määrä on varmaankin vielä olemassa Cajanderin runotuotteita,
joista toimittajan on ollut mahdoton saada tietoa. Niin vähän piti
Cajander huolta siitä, että tämmöiset pienemmät jäljet hänen
elämäntyöstään jäisivät jälkipolven tietoon, ettei hän ole säilyttänyt
mitään likimaillekaan täydellistä kokoelmaa käsikirjoituksistaan tai
luetteloa julkaisuistaan. Toisinaan ovat käsikirjoituksetkin vain ensi
luonnosten tapaisessa muodossa, jotenka on hyvin mahdollista, että hän
ne kädestään laski jonkun verran toisellaisina, ehkäpä sujuvampaan
asuun viimeisteltyinä. Näissä luonnoksissa tavatuista sana= ja

lausetoisinnoista on valittu ne, jotka tuntuvat parhaimmilta, jommoinen
valikointi ei ole aina ollut helppoa. Tämä erittely on varsinkin
Shakespearen sonettien käännöksissä tuntunut vastuunalaiselta.
Toimitustyössä on silmällä pidetty alkukielistäkin muotoa, avuksi
ottamalla Bodenstedtin saksankielinen ja Nyblomin ruotsinkielinen
käännös.

Mikäli lukija edellä olevaa lyhyttä elämäkertaa lukiessaan kaipaa
enempiä tietoja Cajanderin runoilusta, sikäli hän hakekoon niitä itse
runoelmista, joiden yhteyteen on merkitty erinäisiä niitä koskevia
tiedonantoja.
Mutta Cajander ei ole vain maamme huomattavimpia alkuperäisiä
runoilijoita, vaan myöskin suuri käännösrunoilija, jos niin voi sanoa.
Muistomerkillisen elämäntyönsä toisen ja painokkaamman puolen
rakensi hän tulkitsemalla korkeamman sivistyksen alkutaipaletta
vaeltavalle kansalleen ihmiskunnan suuria aikaansaannoksia
kirjallisuuden alalla. Hänen elämäntyönsä ei olisikaan saavuttanut sitä
suuripiirteistä eheyttä, joka on sen lopullinen päätunnus, jos hän