Runoelmia | Page 4

päästä tähän lehtorinvirkaan aluksi oli rauennut, aikoi
Cajander ryhtyä valmistamaan tohtorinväitöskirjaa, opillisia ansioitansa
lisätäkseen. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsi suomalaisten häätavat,
nimenomaan mikäli ne kuvastuvat vanhoista häärunoista, mutta ei
ehtinyt ainesten keruuta pitemmälle. Mikäli tallella olevista
muistiinpanoista huomaa, näyttää tekijän tarkoituksena olleen verrata
Suomen kansan ja muiden suomensukuisten kansain häätapoja
keskenään, sekä näitä taas toiselta puolen skandinaavien ja muiden
germaanien, toiselta taas venäläisten häätapoihin.
Cajanderin isänmaallisille harrastuksille kuvaavana mainittakoon hänen
osanottonsa »Suomen Heimokansojen Seuran» perustamiseen.
Heimokansojemme kohtaloita seuraamaan innostuneena oli hän eräitten
muitten suomalaisten mukana ollut Tallinnan laulujuhlilla v. 1880, ja
siitä käynnistä m.m. kypsyi ajatus, että olisi jotakin tehtävä molemmin
puolin lahtea asuvien sukulaisten lähentämiseksi. Niinpä katsottiin
tarpeelliseksi perustaa asiaa ajamaan erikoinen seura sekä ruveta
julkaisemaan asianharrastajia varten helppotajuista vironkielistä
kirjallisuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50=vuotispäivänä,
maaliskuun 16:nä v. 1881 tämä seura perustettiin. Se kulkee aluksi
nimellä »Viron kielen ystävät», ja »Suomen silta», kunnes se vihdoin
saa yllämainitun nimen. Tarkoituksena oli »tieteellisillä tutkimuksilla
valaista Suomen heimokansojen kieliä, kansatiedettä, muinaisia ja
nykyisiä oloja sekä kansantajuisella kirjallisuudella levittää niistä
tietoja yleisölle». Tämä puuha jäi kuitenkin silleen, kun
Suomalais=ugrilainen seura muutamia vuosia myöhemmin perustettiin,
mutta on merkillinen siitä, että sittemmin Suomen tieteelle niin
hedelmälliseksi tullut heimoseuran aate ensiksi virisi eteväin ja
isänmaallisten maallikkojen mielessä, joutuakseen sitten varsinaisten
erikoistutkijain vaalittavaksi ja heidän huostassaan kehittyäkseen
laajasuuntäiseksi, yli koko Europan tunnetuksi suomalais=ugrilaisen

kielitieteen työpajaksi.
Vuosi 1884 on siitä mainittava runoilijan elämässä, että silloin kuoli
hänen sisarensa, nimismiehen leski Iida Maria Paasonen, jättäen
jälkeensä kaksi alaikäistä lasta. Vainajan pesän hoito sekä murheenpito
orvoista, joiden holhoojaksi Cajander tuli, antoi tietenkin paljon huolta
ja vaivaa. Nuorempi orvoista kuoli kuitenkin jo samana vuonna. Enona
ja holhoojana teki Cajander kaiken voitavansa velvollisuutensa
täyttämiseksi.
Paavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset
kärsimykset vain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli
rakentanut. Taisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi
ajatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei
hän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan
elämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti
arastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin
vaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään
vuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti
huomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii
seuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän,
mutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? »Onko hyveen
ja velvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi
noudattaa tekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?»----»Voi,
kuinka armahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä.
Liitot ja lupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja
sydänten puhtaus?» Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut
jo äidistä poikaan. »Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin
naissielu, jossa hurskaus asuu»--nämä sanat hän jostakin Lutherin
teoksesta on erääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi
äitiään ajatellen. Myöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä
syventämiseksi jonkun verran tutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo
ja vaatimaton kun oli, hän ei mielellään näistä asioista muille puhunut,
saatikka minään neuvojana esiintynyt. Hiljainen työmies hän oli
tässäkin suhteessa, kalliin aarteen etsijään verrattava.
Hänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään,

jotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään
hänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina
tienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä... Niinpä hän
kylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen
lukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin
keskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten
ilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä.
Yhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän
kertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja
silloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten
myöhemmin, varsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä
saattoi olla se yksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut.
Nuoruudessaan hänkin tietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin
ilmenee, oli unelmoinut lemmen ja oman kodin onnea, mutta
toteutumatta ne unelmat ainaiseksi jäivät, johon syynä lienevät olleet
osaksi varovaisuus, osaksi pettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti
isällisellä hellyydellä ja osasi heidän kanssaan vielä vanhanakin
hilpeästi leikkiä.
Muuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa
Cajanderin sydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään
toisinaan saattoi olla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen
tunne=elämänsä pysyi kaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin
aarnioihinsa sydämen parasta kultaa. Niinpä hänen runoelmistaan
loistaa korkeiden ihanteiden kauneus ja kirkkaus: jumalanpelko,
hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja perheeseen, lämmin
myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken itsekkäisyyden ja
vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä ominaisuudet
myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä vakaumuksen
sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan
änkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen
mielensä joutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on
pyhää, korkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys
pyrki esiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku,
vaikkapa läheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan
luovuttaa omalle puolelleen.

Ne, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda
hänen ulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies,
vartalo suora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis,
roomalainen, leuka voimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka
tummahko, sekin lyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat,
kirkkaat ja erinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys
jostain kauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä