Runoelmia | Page 7

päivä
tää?
Mi taika mukanansa?
Nyt juhlanhetki meillä on,
Mi tyynti, saatti lepohon
Jo taisteloinkin
vimman.
Ne mielt' ei häiritä nyt saa:
Nyt juhlaa viettää Suomenmaa

Poikansa parahimman.
Kuin moni, mielin uljahin,
Riens eestä valon rivihin,
Löi iskun, --
eikä harhaan!
Mut kaatui, eikä nähnytkään,
Mi seuraus ol' iskun
tään,
Mi he'elmä työnsä parhaan.
Soi toisin onni hänellen,
Jolleka Suomi riemuiten
Nyt kantaa
kiitoksensa.
Työns' hedelmän hän näkee jo:
Työn suuren suuri
palkkio
Näin tuli osaksensa.
Kun jouten toiset haaveksi,
Niin taistoon silloin uskalsi
Hän maansa
eestä armaan.
Ei nähty hänen taantuvan,
Vaikk' usein työtäns
uhkaavan
Hän näki hallan harmaan.
Nyt illall' iän taistelun
Hän näkee kauan kaivatun
Jo voiton
rusoituksen,
Ja palkaks töiden suurien
Nyt kuulee kansans' sydämen

Hartaimman siunauksen.
Ja kiitollisin sydämin,
Näin kielin sadoin tuhansin
Nyt vannoo
Suomen kansa:
Ei tekos kuole konsanaan,
Sen suojaa kansa
Suomenmaan
Armainna aarteenansa.
Ei enää uhka myrskyjen,
Ei houkutuskaan kultainen
Kansaasi
harhaan vietä;
Mut aina, vakain askelin,
Se mielin horjumattomin

Käy viittaamatas tietä.
III.

Jo valostaapi päivä Suomenmaata,
Ja hälvennyt on Suomen kansan
yö;
Ei lepoa tää aika meille saata:
Nyt alkaa Suomen kansan
*päivätyö*.
Tuo työ se voimiamme kysyykin:
Se vaatii hien, ehkä
verenkin.
Ei suurta perineet me isiltämme:
*Sen suurempi* nyt onpi
tehtävämme.
Mut töissä, taisteluissa johtajamme
Ain' olkoon puhdas lempi
isäinmaan.
Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme,
Sielt' levitköhön
yli kaiken maan.
Ken esteit' eteen Suomen onnen luo,
Sen poroks
polttakohon tuli tuo;
Se olkoon kammo kansan sortajille
Ja tuokoon
turman maansa petturille.
Mut lempeänä päivän tulen lailla
Se kansan vainiolle paahtakoon
Ja
oraat, yhä uudet, Suomen mailla
Se rehevinä ilmoin nostakoon.

Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään,
Ain' yltyköhön liekki tulen tään,

Niin yö ei enää kansaamme voi niellä,
Mut voittain edistyy se
valon tiellä.
Ja kerran Suomi onnens suureks luopi,
Sen maine lentää yli
maailmain;
Sen kieli sulo sanans silloin suopi
Aatteille neroin
suurten, mahtavain.
Miss' eestä valon silloin taistellaan,
Myös
Wäinön kansaa siellä mainitaan.
Se valon maille avaroille antaa:

Työ *Snellman*'in näin hedelmiä kantaa.
Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.
(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p.
1883).
Synkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi;
Verta uhkui joka
askel, uuden tuskan tuntoon loi.
Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän
tiensä vei,
Johtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei.
Öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan:
Turhalt' taistelu
jo näytti, turhalt' toivo Jumalaan.
Mut ei uskallusta vienyt uhka

vaarain väijyväin:
Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.
Kuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut,
Voitot verta uhkuvaiset,
pimeässä voitetut!
Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään:

Toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.
Valoon, valoon kansa pyrki, valoa huus' Luojaltaan,
Valon tähden
uljaast' uhras sydänverens vuotamaan
Kuuli Luoja rukoukset, avun
antoi armokas:
Jalost' täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas.
*Ensimäinen Aleksander*! kuolla ei voi muistos sun;
Kansain
joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun.
Vuosisatain sumut
poistui, pääsi päivä loistamaan
Tielle synkän kamalalle, päälle kansan
Suomenmaan.
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan,
Sydän sykkää
Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Kiitoksensa puhtahimman,
tunteet pyhät lahjastas
Suomalainen uhraa sulle, *valontuoja
ruhtinas*!
Mut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan:
Eloon päässeen
kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan,
Kahlehtia kansan mielen,
ryöstää kansan kielenkin,
Kauan taistellehen murtaa vihdoin juonin
kavalin.
Vasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan:
*Toinen
Aleksander* nousi kansaa vapauttamaan.
Juonet katkoi kavalitten,
valon kansalle taas toi,
Vapahana kiitostansa Suomen kansan kieli
soi.
Polun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen:
Valkeuteen polku
viepi, viepi onneen, vapauteen!
Kansat monet kiittää töitä jalon
ruhtinaamme tään:
Hartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt' ei
yksikään,

"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan
Sydän sykkää
Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Surun synkän Suomalaisen
rintaan loi sun kuolemas,
Kun ei kuolla saanut eestäs,
*vapauttajaruhtinas*!
Vapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on,
Epätoivon
vaihtanunna valoisahan toivohon.
Entisyys nyt tiellens luopi turhaan
tummaa varjoaan:
Vaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan.
Synkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään,

Avun-huokaukset hukkui epätoivon pimeään.
Kova onni kansaa
murti, epäilykseen syöksi sen;
Mut ei syöstä voinut tieltä oikeuden,
totuuden.
Nyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut,
Suomen kansa
herännynnä, valohon jo astunut.
Mikä öinen valta voisi nyt sen saada
horjumaan
Taistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan?
Kevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on:
Kevättoivoin
rinnassansa käy se uuteen elohon.
Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta
kylmäks jää
Nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää!
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan,
Sydän sykkää
Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Luojaltansa Suomi tänään
rukoileepi onneas,
Siunausta toimillesi, *kevättoivoin ruhtinas*!
Kirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois,
Nousta
myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois.
Käyköön niinkin:
Suomalainen taisteluhun riehuvaan
Riemulla käy eestä maansa, eestä
rakkaan ruhtinaan.
Z. Topeliukselle.
(Joukahaisessa v. 1883).

Jo aurinkoinen kultiaan
Loi maille, maisemille,
Ja laulut kohos
kaikumaan
Sen sulo sätehille.
Ja Suomen kansa havahtuin
Nuo laulut kummat kuuli,
Ja sydän
sykki innostuin,
Jonk' kuolleheks jo luuli.
Nyt ikivanhat nietokset
Jo sulas laulun valta:
Käy esiin hengen
aartehet
Taas talvipeiton alta.
Ja kansa, tuntein itsensä,
Nyt hehkuu taisteloihin;
Mut kiitoksensa,
lempensä
Se kiintää laulajoihin.
Se parhaimpainsa parvehen
Sun nimes aina sulkee,
Ja laulus, laulu
sydämen,
Sydämiin aina kulkee.
Se laulu vienon-suruinen
On niinkuin luonto Suomen;
Mut myöskin
lämmin, toiveinen
Kuin kansan uusi huomen.
Se lauloi voimaa ihanteen
Ja lempee hehkuvinta:
Sen laulun tunsi
omakseen
Jokainen nuori rinta.
Se neuvoi Luojaan luottamaan
Ja epätoivon poisti,
Se näytti, kuinka
onni maan
Silmissä lasten loisti.
Ja sydämihin lapsien
Myös lietsoit pyhää tulta:
He opeit maansa
rakkauden
Ja aatteet suuret sulta.
Ja aatteet lapsiin tarttuvat
Ne lumoin mahdillansa;
Mut lapset
kerran varttuvat
Ja ovat Suomen kansa.
Vaikk' kätkettynä sydämiin,
Ei haihdu aatteen taika,
Mut kerran
kansain näkyviin
Sen nostaa uusi aika.
Hyljätty.
Mun Katrini, mun hyljäten,
Jo otti toisen kullan,
Kai murtuneena

vaipunen
Nyt alle mustan mullan!
Niin raskas musta multa on,
Kun peitteeksi sen saapi;
Mut virta
kuohuu vallaton
Ja luoksens houkuttaapi.
Ja rantahan sen onneton
Mä riennän kiihkoisasti:
Kai kavaluuttas,
uskoton,
Sä kadut kuoloos