Runoelmia | Page 6

tuntenen,
Mua pettää älä koita.
Hän on niin hieno, valkoinen,
Ei
musta noin, ei karvainen!"
He kahden sitten elelee
Mökissä matalassa,
Mut äiti yhä käyskelee

Rannassa katsomassa,
Ett' eikö saavu poikanen
Tuo hieno,
punaposkinen.
Ja vuodet vieri, vanhuuttaan
Jo kuoloon Sanna vaipuu
Ja höpis
vielä kuollessaan,
Äänessä toivo, kaipuu:
"Jo kohta, kohta saapuu
hän
Luo äitins hellän, itkevän!"
Mut pappi lausui, manalaan

Menneeksi Sannan kuullen:
"Näin
moni vartoo onneaan,
Sen etähällä luullen,
Ja tiedä viel' ei
kuollessaan,
Kuink' eli likell' onneaan."

Laulumme.
Miks moitit, Suomi, että laulajoillas
On heikko ääni, heikko kuntokin,

Ja että Wäinön kannel vainioillas
Ei enää kaiu sulo sävelin?
Ken vapaaks syntyi, kituu kahleissansa
Ja intons sumeassa surkastuu;

Ei voimakkaana virtaa laulantansa,
Vaan vienoks valitukseks
muodostuu.
Mutta jos Suomi kerran rohkeasti
Sä astut vapauden taistohon
Ja
murrat kahleet, joihin viekkahasti
Sun voimas, onnes kiedottuina on.
Niin silloin kanteleelta katoaapi
Se este, joka tukehdutti sen,
Ja
korkealle laulu kohoaapi,
Kuin lintu häkistänsä paeten.
Elias Lönnrot.
(Luettu Turun Suomalaisen Seuran surujuhlassa, Lönnrot'in

hautauspäivänä, Huhtikuun 3 p:nä 1884).
Surren seisoo Suomen kansa, surusanan saatuaan:
Jälleen kaipaapi se
yhtä parhaimpia poikiaan.
Kaatunut on viimeinenkin jäsen
urhojoukon sen,
Joka murti Louhen vallan, saattoi sammon
Suomehen.
Kansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa:
Haudan luona
kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa.
Muistot kertoo vainajasta,
kertoo elon-työstä sen,
Mit' ol' ennen Suomen kansa, ja mit' on se
jälkehen.
Pois kun lähti Wäinö maasta, hylkäs kansans eksyneen,
Jätti soiton
jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen;
Mutta katos mahti maasta,
lähtiessä mahtajan,
Unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.
Piti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan,
Murti juonet
sortajitten tenholauluin, soitollaan:
Vaan kun haihtui isäin mahti,

laulu unohduksihin,
Silloin nukkui hengen voima, taukos tarmo
tahdonkin.
Mutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun:
Suomi, unen
valtaamana, näytti kuoloon tuomitun.
Kansan parhaat sitä huusi,
kutsui sotaan nousemaan.
Uinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut
kuitenkaan.
Riensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään,
Kansallensa
avun-tuojan, herättäjän etsimään.
Virkoomaan hän jälleen tahtoi
hengen voiman uupuneen,
Tahtoi löytää kansallensa tenholaulun,
kanteleen.
Ja hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat,
Uupumatta etsi
vaarat, valottomat notkelmat;
Lemmen voima häntä johti erämaiden
sydämiin,
Sieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin.
Laulun toi hän kansallensa, mahti sen on ennallaan:
Hengen
hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan.
Kun sen taika
kansaan koski nukkuneesen, murrettuun,
Työhön hehkui kansan
henki, elon-työhön, taisteluun.
Wäinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan,
Tunsi voiman
hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan. --
Mut ei murru mielestänsä,
vaikka muuta murtuiskin,
Nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias
Lönnrotin.
Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa:
Uusi sampo, kansan
kieli, suljettu on niiden ta'a.
Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat
särkyvän:
Työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.
Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois.
Kivet raskaat,
suuret, joit' ei kaikki urhot siirtää vois.
Ikä painoi hartioita, vaan ei
jäljelle hän jää:
Eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus
harmaapää.

Työ on tehty, perusteena
Vastaisuutemme se on.
Työmies laski
uupuneena
Päänsä iki lepohon.
Surren seisoo Suomen kansa,

Lailla joukon voitokkaan,
Jolta, juuri voittaissansa,
Paras urho
temmataan.
Kunniata haudallansa!
Hänen raivaamans on tie,
Jota kulkee
Suomen kansa:
Uusiin voittoihin se vie.
Voitot, joit' ei unhe peitä,

Mitkä Suomi saaneekin,
Kunnian ne seppeleitä
Haudalle on
Lönnrot'in.
Juhana Vilhelm Snellman.
(Luettu Oulun Suomalaisen Klubin viettämässä Snellmanin-juhlassa
Toukokuun 12 p. 1881).
I.
Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan,
Kun uuden ajan henki
puhalsi yli maan.
Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:
Ol'
outoa niin kaikki silmissä heräävän.
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
Nuo verta uhkuvaiset,
nuo kuolon kamalat,
Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,
Niin
että heräs raukka hän kyynel poskellaan.
Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään
Maan ryösti hältä,
kalpa ja risti kädessään.
Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin
terävin
Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.
Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,
Ja yhä Suomi sortui
poluilta isien,
Ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain,
Ei
maassa sorretussa soi ääni laulajain.
Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö,
Ja vihamiehen kalpa sen
lapset yhä lyö;
Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa:
Heit'
unissansa Suomi se surren vaikertaa.

Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo,
Ei rauhaa Suomen saada
nuo öiset peikot suo.
Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin,
Ja
Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.
Ja äänet hälle kuiskaa: "jo kuole kurja pois!
Mit' tehtävätä täällä
sinulla enää ois?
Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas:
Oot
myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas."
Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan,
Mut turhaan
elon-voimaa hän etsii unistaan.
Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa
hajahtaa,
Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.
Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas:
Tuon elonsanan lausui mies
uljas, tarmokas.
Sen minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan,
Sen
selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:
"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on:
Ei kuolla voi se kansa, mi
pyrkii elohon.
Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs
Ja
tulevainen onnes vaan etsi itsestäs."
"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo:
Nyt itse pirstaleistas taas
Suomen kansa luo.
Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas,
Ja
itse uljain mielin käy ohjiin oman maas."
Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo.
Ja toivon päivyt Suomeen taas
valoansa luo.
Ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun:
Sen
*haudan* partahalta vei *elon*-taisteluun.
Näin *Snellman* kansans nosti, sen taisteluhun vei:
Jos horjui joskus
kaikki, niin horjunut hän ei;
Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi,

Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.
Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen,
Kuin tuli hehkuvainen,
kuin myrsky pauhaten:
Ei Wäinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen,

Mut uuden ajan *itse* se luopi itselleen.

II.
Me kansa Suomen aamukoin,
Sen toiveiden, sen taisteloin
Ens
innostuksen kansa!
Miks mieliämme lämmittää
Niin ihanasti