Runoelmia | Page 8

Johann Wolfgang von Goethe
asti.
Mut virran yli vaahtoovan
Mä hurjin voimin soudan
Ja toisen
kullan kauniimman
Mä tuolta puolen noudan.
Heräämätön.
Riehui muinen vainon tuuli,
Pilvet päivän peittivät;
Kuolleeks
Suomen moni luuli,
Multaa hautaan heittivät
Mutta Suomi nukkui
vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Haudan päälle nostettihin
Patsas raskas, kivinen;
Patsaasehen
piirrettihin
Nimi vieraskielinen.
Mutta Suomi nukkui vaan,
Uutta
aikaa vartoissaan.
Omat lapset haudallansa
Pilkkailivat äitiään;
Vieras mieli
rinnoissansa,
Vieras myrkky mielessään.
Mutta Suomi nukkui vaan,

Uutta aikaa vartoissaan.
Mutta vihdoin päivä valkes,
Koitti aamu Suomenkin,
Raskas
hautapaasi halkes,
Loisti säteet hautaankin.
Mutta Suomi nukkui
vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Haudan luona, viipyin hetken,
Uuden ajan henki huus:
"Alkanut jo
olen retken,
Ala Suomi elo uus!"
Mutta Suomi nukkui vaan,
Uutta
aikaa vartoissaan.
"Hengen ääni soi vaan kerran:
Jok' ei kuule, kuolkohon!"
Suomi
havahtui sen verran,
Että sanat kuullut on:

Kylkens sitten käänsi

vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Jos ois.
Jos leivon ääni ois kaunis mulla,
Niin sulle, kultain, mä laulaisin
Ja
syämmes hellän niin laulelulla
Mä lemmen hehkumin lumoisin.
Ei ääntä leivon oo suotu mulle,
Rumemmin äännä ei korppikaan;

Tok' laulan, kultain, mä yhä sulle,
Kosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan.
Laulu-Hansa.
Ukko pieni, käyräselkäinen,
Nuorille ja aikaisille tuttu,
Laulunsa jo
lauloi viimeisen.
Lyhyt onpi elämänsä juttu:
Pitkä tiensä, ahdas
maailmansa,
Muust' ei huolinut kuin lauluistansa.
Nuori oli. -- Tuoni isän vei. --
Peri maan ja tuli isännäksi.
Teki
lauluja, vaan työtä ei.
Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi.
Vanhaks
tuli, käyräks varreltansa,
Sama vaan ain' oli luonnoltansa.
Kyläst' toiseen, huoletonna vaan
Huomisesta, kulki Laulu-Hansa,

Lapsiparvi aina seurassaan,
Kylän teitä hänen astuissansa.
Sitten
kuulemahan lauleloita
Tulvaamalla tulvas kuulijoita.
Suur' ei ollut mahti laulujen,
Pilviin kohonnut ei niiden henki,

Vaikka kyllä kultasirusen
Joukosta löys joskus rikkojenki.
Mutta
Hansa lauloi, eikä moista
Miettinyt ees kenkään kuulijoista.
Ruokaa hälle kyllin tarjottiin,
Saipa pirtiss' sitten viettää yötä.
Vielä
pilkattiin ja soimattiin,
Ett' ol' laiska eikä tehnyt työtä.
Mutta,
kuullen pilkan, katkeruuden,
Laulu-Hansa mietti laulun uuden.
Pilkkaa kärsi kyllin eläissään,
Vaan kun kuolemastans levis tiedot,

Kuulunut ei ivan ääntäkään:
Suri silloin lapsiparvet liedot;

Aikaisetkin, mielet murenessa,
Kyyneltyivät Hansaa muistellessa.

Näinpä puhkes moni lausumaan:
"Kullakin on täällä tehtävänsä,

Jonka saanut onpi Luojaltaan,
Jonka täyttää tulee eläissänsä.
Ehkä
kulkulaisna laulaissansa
Tehtäväns juur' täytti Laulu-Hansa!"
Mustalainen.
Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi!
Mustalaisen seura suo
hupaa kukatiesi.
Kulkenut oon iloiten
Halki maitten useitten.
Koti
kaikkialla
Mull' on taivasalla.
Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata?
Mitä sillä tekisin, arvata
en saata.
Luona kansain kaikkien
Ilon löytää iloinen.
Näin jo
maata monta,
Mut en riemutonta.
"Mik' on minun uskontoin?" Tahdotko sen kuulla?
Tuta riemu
rinnassain, laulaa sitä suulla.
Elämämme meille on
Suotu vuoksi
nautinnon.
Sen, ken sit' ei nauti,
Tappakohon tauti.
Sanot, että maailma oma onpi Tuonen,
Että elo loppuupi. Kernaasti
sen suonen.
Kuka täällä viitsiskään
Elää, elää yhtenään?
Uupuu
vihdoin henki
Keskell' ilojenki.
"Mutta jälkeen kuoleman?" Kukapa sen tietää?
Tuskin tutkimistakaan
asia tuo sietää.
Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
Linnun laulu lakastuu:

Niin käy elävitten.
Mitä tulee sitten?
"Oonko tuskaa tuntenut?" Turhanpäiväisillä
Älä mua rasita enää
kyselmillä.
Sulaa suru suurinkin,
Kuivaa kyynel kuuminkin.

Omat huoles kanna,
Iloita mun anna.
Juomalaulu.
Pois huolemme kaikki jo poistukohon:
Vaan riemua varten tää
maailma on.
Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
Ken hullu
siis huolista huolisikaan?

Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon
Ja juokoon; jo pullomme
puolillaan on.
Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,
Kun siksi
vaan juoda ja riemuita saa.
On joutuva viimeinkin kuoleman yö:
Se pullomme kaataa ja
pirstoiksi lyö,
Se pois meidät kantaapi riemuista maan.
Ei peljätä
tarvis. Se tulkohon vaan!
Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,
Ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;

Mut muistaa jos voinee: nyt riemuisna juo!
Ja muistosi sielläkin
riemuja luo.
Sua lemmin.
Sua lemmin aina, tyttö mustatukka
Ja sinisilmä, naisist' ihanin.
Oot
elontieni kaunokaisin kukka,
Oot sydämeni tunne tulisin.
Sun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin,
Mun aatokseni usein kiiruhtaa.

Mä itse sinne kerran vielä hiivin,
Sua vaimoks pyydän -- jos en
muita saa.
Sanassaan pysyvä.
Katri kaunis lausui näin:
"Sua en siedä silmissäin.
Koskaan luota
sinuun en!
Kuule sana viimeinen:
"Pihlaja pihalla on;
Sulle suon mä suutelon,
Mansikoit' kun oksat
sen
Kantavat, mut ennen en."
"Tyttöin päätöksistä viis!"
Mietti Antti, lähti siis
Illan tullen Katrin
luo:
"Totta tyttö muiskun suo!"
Kartanolla Katri on.
Mitä toimii vallaton?
Mansikoita pihlajaan

Tyttö sitoo toimissaan.
Sydämeni.

Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa,
Sä neito ihanainen, sen aarteet
osoittaa.
Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat,
Ne
sydämeeni lämmön ja valon saattavat.
Ne sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan,
Ja synnyinpaikallensa
nyt suovat valoaan;
Mut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa,
Ne
ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa.
Mut syämmessäin on muuta, mi siell' ei syntynyt:
On elonvirta sinne
ryönäänsä viskellyt.
Sen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa;
--
On kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa.
Rauhaton.
Hän onnens ja syämmens jätti
Tytön haltuhun lemmityn;
Mut onni
ja morsian petti,
Sydän murtui jo hyljätyn.
Pois seurasta vanhain ja nuorten
Nyt lähtö on hyljätyn tään.
Yli
virtain hän rientää ja vuorten,
Lepo löydy ei missäkään.
Ei lepoon yö häntä vietä,
Ei helle auringonkaan.
Hän rientää
eellehen tietä,
Kuin mieletön raivossaan.
Eikö viihdytä unonen kallis?
Eikö rauhoitu onneton?
Ei virkansa
sitä sallis,
Sillä posteljuuni hän on.
Koditon vapaus.
Tänne rientäin joutukaatte
Kaikki vapaamieliset;
Orjina kyll' olla
saatte,
Pois nyt orjuus, kahlehet!
Missä enää vapautta
Löytää
joukoss' ihmisten?
Sitä vainotaan kuin sutta.
Täällä vaan on suoja
sen
Luona täytten maljojen.
Tuskin enää miestä tapaa,
Jok' ei pelkäis varjoaan.
Tääll' on mieli,
kieli vapaa,
Pelkoa ei laisinkaan.
Rinnat nousee, kuohuileepi,

Aatteet kiitää lentohon;
Vapaus vaan vallitseepi.
Muuall' on hän

koditon:
Täällä hänen kotins on.
Kuule ääntä vapahitten,
Kuin se miehekkäästi soi!
Mutta mik' on
kumppanitten?
Tuskin seisoa he voi.
Viinan orjiks vapaat vääntyy,

Sammuu into tulinen:
Vapaus selin heihin kääntyy,
Eik' ees luona
maljojen
Viihdy joukoss' ihmisten.
Haudalla.
"Hän kuollut ei, hän nukkuu vaan",
Niin lausui pappi puheessaan

Haudalla juhlallisna.
Tuo kaunist' on, lie tottakin;
Mut vainaan
tunsin minäkin
Ja tiedän: onnellisna
Hän eläessään päällä maan,

Ei elänyt, -- mut nukkui vaan.
Hajamielisyyttä.
Raskas ilma kammion;
Rinta ahdistuupi.
Luonnon sulo mielessäin

Eloon havahtuupi.
Päivän paiste hempeä,
Nurmet kukkivaiset!
Rakkaat laululintuset,

Kilvan laulavaiset!
Tuuli vieno, lämpöinen
Metsän tuoksut
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 12
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.