Runoelmia | Page 3

Ja vasamata nopsempaan,
Jonk' ilmaan viskas jousi,
Nää sanat lensi
halki maan.
Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen
Levisi pitkin maata:
Ei Suomi sotaa
Ilkkaisen
Unohtaa koskaan saata.
Jo kohtas kosto sortajat
Kädellä ankaralla,
Siks kunnes juonet
kavalat
Löi Ilkan Nokialla.
Tuo teot suuret kunniaa:
Tok' viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä
suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.
Mut varmaan Ilkan neuvo tää
Viel' elää kansan suussa:
Kauniimpi
orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.
Hannu Krankka.
Läks joukko reipas, nuori
Lakeilta Limingan,
Sotahan itsens suori

Uhaksi sortajan.
Käy Hannu Krankka heitä,
Mies uljas, johtamaan;
Vienassa surman
teitä
Jo oppi astumaan.
Levinnyt kaikkialla
On tieto kamalin:
"On lyöty Nokialla
Jo
joukko Ilkankin."
Mut suremaan ken jouti,
Kun tullut tieto on,
Ett' tulossa on vouti

Jo Abram Melchersson!
Hän luulee voivans, houkko,
Lannistaa Pohjanmaan,
Ja sotilaita
joukko
Häll' onpi seurassaan.
Mut Krankka tämän kuullen
Näin mietti mielessään:
Sit' ennen, niin
mä luulen,
Viel' leikki leikitään.
Vaan lähteissänsä vielä
Käy luo hän tietäjän:
"Kuink', ukko, sodan
tiellä
Sä näät mun kestävän?"
Ja vanhus kohoaapi
Ja häneen katsahtaa:
"Verissäns valittaapi


Koht' armas Suomenmaa."
"Ja vainon valta vankka
Se maassa vallitsee;
Mut sua, Hannu
Krankka,
Ain' onnes suojelee."
"Vaan mieleesi sä paina
Tää neuvo totinen:
Sä karhu tapa aina,

Ennenkuin nyljet sen."
Ja joukko reipas lähti
Lakeilta Limingan,
Ja joutuisasti ehti
Se
luoksi Kokkolan.
Nyt siellä Hannu Krankka
Tarkastaa joukkoaan:
Iin väki tuima,
vankka
Ei väisty milloinkaan.
Ja Kemin kookas kansa,
Nuo urhot rotevat,
Ylpeillen voimistansa,

Ain' itseens luottavat.
Mut miehet reippaat, sorjat
Ja liukkaat Limingan,
On taistelussa
norjat
Ja uljaat ainian.
Vaan odotus ei työnä
Heill' ole kauankaan.
Jo vouti talviyönä

Myös rientää Kokkolaan.
Ja Krankan joukkokunta
Nyt verileikin saa,
Ja hurmevirrat lunta

Lämpöiset sulattaa.
Ei Nuijajoukko taivu,
Saa vouti tappion:
Ken verihins ei vaivu,

Hän pyrkii pakohon.
Pakohon hevosensa
Myös vouti käännättää,
Kun hänen rinnallensa

Jo Krankka ennättää.
Ei vastustus nyt auta,
Hän Krankan vanki on:
"Nyt ilkitöistäs hauta

Sun perii kunnoton."
"Mut ennen kuin mä sulle
Kaikk' kostan konnantyös,
Sä turkkis

anna mulle,
Se hyv' on talviyöss'."
Hän turkin hältä riisti
Ja yllens puki sen.
Se oli pulska, siisti,
Mut
turmiollinen.
Sill' urhot innossansa
Jo vainoo uhriaan:
"Tuoll' on hän, turkistansa

Hän kyllä tunnetaan."
Ja käsivarret tuimat
Aseita heiluttaa,
Ja sivallukset huimat
Miest'
uhkaa uhkeaa.
Rajusti Krankka torjui
Nuo iskut päältähän,
Ja Nuijajoukko horjui,

Kun jälleen iski hän.
Ei iskut häntä yllä,
Ja miehet huutamaan:
"Hän Krankka on, hän
kyllä
Kädestä tunnetaan."
Ja melske huima herkes,
Ja kukin ä'issään,
Niin nopeaan kuin
kerkes.
Taas voudin etsintään.
Mut hänt' ei löytynynnä,
On turhaa kaikki työ:
On vouti
lymynnynnä,
Ja suojanans on yö.
Ja Krankka hymyhuulin
Näin lausui huo'aten:
"Mä neuvon viisaan
kuulin,
Mut ymmärtänyt en."
"Jos muistanut mä oisin
Tuon neuvon mielevän,
Niin nähnyt oisin
toisin
Tään leikin päättyvän."
"Ei voitto loistossansa
Niin uljas, verinen,
Ois ollut lopussansa

Niin hullunkurinen."
"Siis sanaa taidokasta
Kaikk' urhot muistakoot:
"Sä karhu nylje
vasta,
Kun tappanut sen oot."
Santavuoren tappelu.

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
Santavuorell' liikkui
kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen
vuosisatojen
Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.
Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen,
Illan tullen loppui
vasta kuolon leikki verinen.
Illan tullen talonpoikain toivo vaipui
kuolemaan,
Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.
Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain:
Sorrettujen
huokaukset hukkui riemuun sortajain.
Huudot kuullen, kuoleva nous
talonpoika istumaan,
Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy
huulillaan.
"Riemuitkaatte", niin hän huusi, "rikoksista riemuitkaa:
Murrettu on
Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa!
Riemuitkaatte siitä, että
päivän peitti musta yö,
Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki
vihdoin lyö."
"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
Urohomme
urhe'immat sortuneet on kuolohon;
Mut ei talonpojan voima murtunut
oo vieläkään:
Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."
"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
Kova onni
kukistaapi, tulless' yhden hallayön;
Mut ei silti mieli murru eikä
murtua se saa:
Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."
"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin,
Kansa uusi nousee
silloin, kansa mielin hehkuvin.
Sortajansa sortamalla, onnehen sen
käypi tie;
Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."
"Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat,
Nythän valta teidän
onpi, nyt te ootte voittajat.
Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi
hallayö,
Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ."
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,
Kuollehena

kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
Taivahalla kirkkahasti kimaltelee
tähtivyö,
Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
Tarina.
Nyt taru aioista muinaisista
On vilpas, eloisa muistossain:
Sen sain
kai kansani jutelmista,
Tai lienen kuullut sen unissain.
Se haamun nostaapi valoisalle,
Jonk' unhe peitti jo vaipallaan.

Kenties lie jäänyt sen vaipan alle,
Mä luulen, parhaimmat
Suomenmaan.
Jo heräs Suomi ja ääntä kuuli,
Jot' omat kuusensa huminoi,
Ja
Nuijataistelun vilpas tuuli
Pois sumut Suomesta synkät loi.
Mut urhoin miekat kun aikaa öistä
Valaisi hetkeksi hehkullaan,

Niin sankareista ja urhotöistä
Nous laulu innokas kaikumaan.
Se lauloi, kuinka nyt aamuhetki
Jo koittaa Suomelle suloinen:
"Pois
poistakaamme nyt viimeisetki
Me jäljet yöllisen orjuuden".
"Kuin koirat herrainsa eestä, ennen
Me käytiin taistoon ja kuolemaan.

Nyt, eestä kansamme kuoloon mennen,
Nyt ihmisinä me
taistellaan."
"Ne tahrat, joita vuossadat tuotti,
Nyt hurmevirroilla huuhdotaan;

Maa, jota vapaiden hurme juotti,
Ei kanna orjia milloinkaan."
Tuo laulu taistohon miekat nosti
Ja kutsui voittoon ja kuolemaan,
Ja
urhot uljahat sorron kosti
Ja kuoli, laulu se huulillaan.
Ken laulun lauloi? Vuossatain hanki
Sen hautaan peitti jo veriseen,

Ja laulun uljaan ja laulajanki
On saanut unhola uhrikseen.
Mut taru kertoo, -- ken siihen luottaa?
Tuo laulu kuollut ei vieläkään:

Se aikaa rinnoissa kansan vuottaa,
Jolloin taas virkoisi elämään.

Ja kerran koittaapi uusi huomen,
Ja loppuu velttouden pitkä yö,
Ja
sykkää uljaasti sydän Suomen,
Ja suurten toimien hetki lyö.
Ja silloin laulu, jonk' unhe peitti,
Sydänten kätköstä kuohahtaa,

Kuin virta uljas, mi jäänsä heitti
Ja paisuin riehuu ja aaltoaa.
Ja laulu intohon mielet nostaa
Ja kutsuu voittoon ja kuolemaan,
Ja
urhot uljahat sorron kostaa
Ja voittaa, laulu se huulillaan.
Jaakkima Berends.
Berends herra hovissansa
Mies ol' aimo aikanaan,
Kauas kaikui
kunniansa
Yli suuren Suomenmaan.
Jalo oli herran henki,
Suuria se mietti vaan:
Rovon rosvos
viimeisenki
Köyhältä hän miekallaan.