Runoelmia | Page 4

Naapurina Peipon maata
Talonpoika omistaa.
Koskaan tavata et
saata
Talonpoikaa parempaa.
Naapurihin Berends kerran
Hovistansa ratsastaa.
Uljas oli ryhti
herran,
Uljaast' orhi korskuaa.
Joutuisasti hepo juoksi,
Kohta kulunut on tie:
Peippolahan, talon
luoksi,
Ratsu isäntänsä vie,
Katsojalle kaunoisasti
Viljapellot vihannoi.
Talonpoika taitavasti

Raataa siellä, minkä voi.
Mutkat halpaa halvemmiksi
Herran jalo mieli ties.
Asiansa ajoi
siksi
Suoraan Berends, niinkuin mies.
"Maistasi", hän ärjyy, "näistä
Luovu, minulle ne suo.
Tieltä
voimakkaamman väistä,
Tapa viisahan on tuo."
Talonpoika joutuisasti,
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi

maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin:
"Vieroittaa te ette saata
Talonpoikaa tavastaan:
Ei hän tahdo toisen
maata
Eikä luovu omastaan."
Berends herra aikanansa
Aina oli aimo mies.
Työnsä kerran
alkamansa
Myöskin lopettaa hän ties.
Maaksi Peippolan ens yönä
Tuli tuima tasoittaa.
Muu ei isännällä
työnä:
Vaivojaan vaan valittaa.
"Mut ei hädäst' itku päästä",
Niin hän miettii vihdoinkin;
"Itse
auttaa itsens hä'ästä,
Se lie keino viisahin."
Aika riensi. Riemahdellen
Piti Berends pitojaan.
Vieraista yks
ilkkuellen
Silloin alkoi kertomaan:
"Hyöty suuri rovioista
Olevan ei näytäkään:
Peippola nous
raunioista
Ehompana entistään."
Hovistansa vielä kerran
Berends herra ratsastaa.
Tulta iski silmä
herran,
Tulta orhi korskuaa.
Joutuisasti hepo juoksi,
Kohta kulunut on tie.
Ratsu talon uuden
luoksi
Isäntänsä tuiman vie.
Talonpoika pellollansa
Työssä on kuin ennenkin,
Hälle herra
ratsultansa
Ärjyy äänin vihaisin:
"Julkeutt' en vielä moista
Nähnyt ole milloinkaan!
Kuinka taloa teet
toista?
Teetkö senkin palamaan?"
Talonpoika joutuisasti,
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi
maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin:
"Se on talonpojan työksi
Aina tullut Suomenmaass':
Minkä herra

maahan syöksi,
Rakens' talonpoika taas."
Huokaavat kentät.
Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,
Joita isät ennen
ovat hurmeellansa kastelleet,
Eikö idä hurmekylvö, verilaiho
nousekaan?
Turhaanko he henkens heitti parhaat miehet
Suomenmaan?
Oi, te Suomen sadat kentät, sadat tappotantereet,
Joita verivirrat
ennen lämpöiset on huuhtoneet,
Voisko lämmittää ne vielä verta
polven nykyisen?
Voisko sulattaa ne jäätä tyhjäin, kylmäin sydänten?
Näin mä usein kysellynnä teilt' oon yli kaiken maan,
Mutta
vastaukseks aina huokauksen vaan mä saan.
Huokaus se povistanne
syvä, synkkä kohoaa;
Mutta usvat teidät peittää, ne sen äänen
haihduttaa.
Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,
Huokailkaatte siksi,
kunnes usvat kaikk' on selvinneet;
Huokailkaatte siksi, kunnes
Suomen sydän sykähtää,
Kunnes veri kuohahtaapi, sulaa vuosisatain
jää!
Huonontunut aika.
Tuo lintu lauleli lehdikossa
Mun ennen lapsena ollessain,
Ja maaten
oikona nurmikossa
Mä rinnoin kuuntelin riemukkain.
Se laulu huoleni kaikki poisti
Ja mielen vaivutti unelmiin.
Silmälle
sielun ne hohtain loisti
Ja viittas aikoihin lumooviin.
Oon jälleen täällä ja nurmikossa
Veltosti taasen mä oikoilen,
Ja
lintu laulaapi lehdikossa
Juur' yhdellainen kuin entinen.
Mut linnun laulu ei huolta poista,
Vaan siitä melkein se yltyykin.
Ja
unelmissa ei mailma loista,
Vaikk' kuinka lintunen laulaiskin.

Voi, kuinka kurjaksi kaikki muuttuu,
Ja parahimmatki turmeltuu!

Kyll' aikaans' syystäkin nyt jo suuttuu,
Kun linnun laulukin
huonontuu!
Vanhus.
Lepoa vanhus itsellesi suo.
Mit' auttaa sua raataminen tuo?"
"Jo raskaaksi sinulle käypi työ;
Ei kädessäsi kirves puuta syö".
"Teit työtä nuorna; nyt jo vanha oot:
Nyt vuorostansa nuoret
raatakoot".
Vakaasti vanhus silmäs puhujaa:
"Ei tehtäväänsä kesken jättää saa".
"Mä raadoin ennen käsin voimakkain;
Nyt heikontunut lienen
voimiltain".
"Mut miksi työstä kesken luopuisin?
Työalan määräs Luoja kullekin".
"Ken jättäis työnsä Luojan säätämän?
Työaika onpi aika elämän".
"Sentähden raadan; raadan täällä vaan
Siks, kunnes kutsun Luojaltani
saan".
Ystäväni.
Yks ystävä on mullakin
Jo ollut aikaa sitten,
Vaikk' ei hän enää
vaella
Joukossa elävitten.
Hän kuoli, -- siit' on kauan jo!
Ja paljon itkin silloin;
Mut usein
vielä luonani
Hän käy, kuin ennen, illoin.
Käy hämärissä luokseni
Ja viereen' istahtaapi.
Hän vaiti on, mut
kysyen
Hän minuun katsahtaapi.
Ja elämäni taistelut
Mä kaikki kerron hälle,
Ja tarkkaan kuollut

kuuntelee
Ja hymyy elämälle.
Hän riemuilleni riemuitsee,
Ilosta silmät loistaa:
Ja usein huolet
synkätkin
Katseensa hellä poistaa.
Hän toiveistani innostuu
Juur' entisellä lailla,
Ja punan luulen
näkeväin
Kasvoilla kalvakkailla.
Mut väliin katseen moittivan
Hän heittää, ulos mennen:
"En tuota
sinust' uskonut
Ois eläessäin ennen".
Oi veikko, nuorna kuolit jo;
Et elämää sä tunne:
Sen virta miestä
kuljettaa,
Ei tietää voi hän, kunne.
Hän tuli luoksein äskettäin;
Mun mielen' murhe täytti.
Hän sijan sai
ja istahti
Ja vartovalta näytti.
Mut vaipuneena huolihin
Mä painoin alas pääni;
Mut silloin hiljaan,
vakaasti
Soi ystäväni ääni:
"Kuollutta toiset tuomitsee:
Ol' oikeaa tai väärää;
Ken elääpi, hän
kohtalons
Rohkeesti itse määrää".
"Kuoltuas suruhaamuna
Sä kummitella koita;
Nyt uljaana käy
taisteluun
Ja taistelussa voita".
Esi-isäin ääni.
Ei koskaan maailmoita
Isämme voittaneet,
Ei töitä mainioita
He
muistoks jättäneet.
Ei laulujensa laine
Oo kauas vierinyt,
Ei Suomen suvun maine
Oo
niissä levinnyt.
Ei suuriin muisteloihin
Työt isäin syytä suo;
Mut töihin mainioihin

Tok' kutsuu meitä nuo.

Näin ääni haudoistansa
Soi yli Suomenmaan:
"Nyt työhön uusi
kansa,
Vie Suomi kunniaan!"
"Niin synkän varjon heitti
Sun maalles valta yön:
Se pimeyteen
peitti
Sun isiesi työn".
"Ja pimeästä yöstä
Nous joukko peikkojen;
Ne tahtoi kansas syöstä

Joukosta kansojen".
"Ei Suomi vaikeroinut,
Se taistellut vaan on,
Ja murtaa sitä voinut

Ei käsi kohtalon".
"Nyt poistunut on taika,
Mi meit' on sitonut:
On mennyt öinen aika,

On aamu alkanut".
"Nyt näyttää voimiansa
Saa kansa Suomenmaan:
Siis työhön uusi
kansa,
Vie Suomi kunniaan!"
Wäinämöinen Tuonelan joella.
Tuonetar.
Miksi huudat, Wäinämöinen, venhettä sä multa?
Ei oo vielä
katkennunna elon lanka sulta.
Ei se ihmishenki täällä tunne ilomieltä,

Joka kuolon kutsumatta tulee tänne sieltä.
Wäinämöinen.
Tietoja mä etsinyt oon elävitten mailla,
Monta niitä saanut oon, mut
monta viel' oon vailla.
Tiedot kaikkein syvimmät ne kuolo meiltä
salaa,
Siksi sinne kuolon maille mieleni nyt halaa.
Tuonetar.
Kyllä tääll' on tietoja, mut ei ne sua auta:
Yksi tie vaan tänne on, sen
nimi onpi hauta.
Henget tänne saapuvat, mut eivät ruumihinne,
Ja

ken tänne kerran saa ei palaa enää sinne.
Wäinämöinen.
Läpi vaarain suurimpain ja läpi kuolojenki
Tiedon ikilähtehelle
rientää ihmishenki.
Tie kun yksi suljetaan, se toisen kohta raivaa,
Ei
se kammo kuolemata eikä karta vaivaa.
Tuonetar.
Venheeni mä sulle tuon. Tok' itseäsi säästä!
Luoja lakins rikkojaa ei
kostamatta päästä.
Kuolon salaisuuden Luoja ihmisiltä sulki:

Uskallatko koettaa sä saattaa sitä julki?
Wäinämöinen.
Rohkeutta rinnassani sanasi ei kaada:
Kaikki pitää uskaltaa, jos suurta
tahtoo