Runoelmia | Page 2

varjo aina
muassain
Käy muiston haamu tuo.
Kun murhe mielen valloittaa
Ja silmä kyyneltyy,
Ei murhe sitä
yksin tee:
Se on myös muiston syy.
Se mukanani vaeltaa,
Jos minne kulkenen;
Sit' aattelen, jos puhelen

Tai muita kuuntelen.
Siit' erota en tahdokaan,
Se kanssain vanhentuu.
Se minun on! Ei
niitäkään
Siit' tiedä kenkään muu.
Muut muistot haihtuu, katoaa,
Yks säilyy yksinään:
Onk' iloinen vai
suruinen,
En tiedä itsekään.
Uusi aika.
Käy myrsky, murtain kaikki voimallansa,
Syvästi aika uusi hengähtää;

Ja luulot vanhat horjuu juurillansa,
Pyhyydet muinaisuuden häviää.
Rajusti aatteet iskee toisihinsa,
Ja eestä niiden urhot uhrataan.
Ei
luota orja enää kahleihinsa:
Vapaana riehuin tuntee voimiaan.
Ja kansain parhaat taistelussa kaatuu,
Ja uupumus jo voittaa sotijat,

Ja aatteet jalot alhaisiksi maatuu:
Näytöksen toisen toiset alkavat.
Käy esiin joukko rauhaa suosivainen,
Se taistellut ei, vartoi aikaans,
vaan:
Nyt uupui muut, nyt sill' on valta vainen,
Nyt parantaa se

tahtoo haavat maan.
Ja la'it uudet laatii pieni henki,
Ja yhteiskunta muodostetaan näin

Juur' samallainen kuin ol' entinenki,
Vaikk' kiilloitettu vähän
päältäpäin.
Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee,
Ja kahleet uudet ihmishenki saa,
--
Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee
Ja maahan kaikki murtaa,
musertaa!
Lohdutus.
Murhe musta, haikea
Mieltäin ahdistaapi;
Elää on niin vaikea,

Oikein harmittaapi.
Mut en toki huolissain
Itke enkä huokaa.
Lohdutus on tiedossain:

Pullo tänne tuokaa!
Kyllä sitä soimaamaan
Vaivaa moni suuta;
Minä sitä kiitän vaan,

Enkä taida muuta.
Pullon suusta voiteen saan,
Jot' ei tuhmat siedä:
Mailma muuttaa
muotoaan,
Huolista en tiedä.
Kohta sielt' on vuotanut
Eloon kirkastusta,
Valkoiseksi muuttunut

Murheenikin musta.
Taneli Luukkonen.
Näin Luukkonen rohkea lausui:
"Nyt teille mä tarjoan,
Te korpien
väijyvät sissit,
Urotyön niin loistavan".
"Teit' ajohon otuksen kutsun
Niin uljahan, voimakkaan,
Ett'ei sen
vertaista nähty
Ole saloilla Suomenmaan."
"Sen otuksen pyytää mä tahdon;
Mua siinä te auttakaa!
Kuningas

siit' teitä kiittää
Ja Ruotsin ja Suomen maa."
"Nyt Venäjän mahtava Tsaari
Lähitienoilla majailee,
Hän, jonka
rautainen koura
Sulo maatamme runtelee."
"Nyt kuivata voimme kaikki
Verikyyneleet Suomenmaan.
Ken
sortoa enään pelkäis,
Otus semmoinen saaliinaan?"
Ja riemuiten sissit huusi:
"Sua seuraamme, Luukkonen!"
Mut
Långström, iloinen veikko,
Hän huudahti nauraen:
"Mä leikissä myös olen myötä,
Mut sitä te muistakaat:
Nuo otukset
suuret ne potkii,
Ja koivet on voimakkaat."
Jo nukkui levossa Tsaari,
Mut äkkiä heräjää,
Kun ulkona huudot
kaikuu
Ja asehet helähtää.
Nuo metsien hurjat sissit
Ovat tulleet peitossa yön
Nyt Tsaarin he
vangita tahtoo,
Nyt alkavat verityön.
Mut Tsaarin vartijamiehet
On uljaat taistelemaan.
Ei kuolemata he
kammo,
Ei väisty he paikaltaan.
Ja vihdoin kun taistelu lakkas,
Ja vastus voitettu on,
Niin nähtihin,
että Tsaari
Pois päässyt on pakohon.
Ja Luukkonen kuolleita katsoi,
Veriuhreja urhotyön:
"En teidän
tähden mä tänne
Ole rientänyt halki yön".
"Otus oiva täällä on nähty.
Sitä pyytää mä halusin.
Mut kurjien
orjain ruumiit,
Mitä niistä mä huolisin?"
Mut Långström, iloinen veikko,
Hän naurahti, lausuen:
"Ei saalista
aina saada,
Vaikk' ollaan jäljillä sen".
"Vaan siitä sä ylpeillä taidat,
Ett' ajettu milloinkaan
Niin jaloa otust'

ei ennen
Ole saloilla Suomenmaan."
"Enk' usko, ett' edes vasta
Niin uljahan otuksen
Käy kimppuhun
talonpoika,
Kuin käynyt on Luukkonen!"
Unelma.
Näin unta, että kuoltuain
Mä nukuin tyynnä haudassain,
Kun
haudan aukeevan mä luulin
Ja äänen korvissani kuulin:
"Vuossadat nukkunut jo oot,
Nyt kuolon sumut poistukoot.
Käy
kulkemaan taas elon tiellä
Ja kansaasi sä etsi siellä."
Mä nousin, lähdin kulkemaan
Ja hyvin tunsin oman maan:
Se
nousnehelle nurmen alta
Viel' entist' tuntui kauniimmalta.
Mut kuinka kuljin etsien,
Kansaani löytänyt mä en:
Mun maassain
ventovieras kansa
Iloiten nautti onneansa.
Se lauloi kielin vierahin:
"On Suomi maista ihanin".
Mut murhe
sydämeni täytti,
Ja vieraalta mun maani näytti.
Ja silloin lausuin huokaten:
"Pois hautaani käyn jällehen.
Ken
yksinään jäi kansastansa,
Hän asuu parhain haudassansa".
Mut kun näin mielein vaikeroi.
Mun korvissani laulu soi:
Se lauloi
kansast' entisestä,
Sen taistelusta viimeisestä,
Ja kertoi, kuink' eest' isäinmaan
Se tyynnä kulki kuolemaan,
Ja
kuinka vielä kuoltuansa
Jäi kaikumahan kunniansa.
Ja laulu lakkas. Siitä sain
Niin oudon tunnon rintahain:
Mun
mielein muuttui iloiseksi,
Mut itsein toivoin kuolleheksi.
Ja vihdoin lausuin miettien:
"Voin käydä hautaan jällehen.
Mun
kansain kuoli kunnialla,
Nyt tyynnä nukun nurmen alla".

Vanha lauluni.
Mä lauloin kerran laulusen,
Ei suuri ollut arvo sen;
Mut
sydämestäni laulu kulki,
Sisimmät tunteeni saattain julki.
On mennyt aikaa -- hiukka vaan
Taas käteeni tuon laulun saan.
Mut
outo on se! Nuo sanat miksi
On kaikki käyneet niin vierahiksi?
Kyll' lauluni on entinen,
Ei muuttuneet oo sanat sen;
Mut sydän
muutti kai sisimpänsä:
Ei tunne entistä itseänsä.
Wäinämöisen kantele.
Wäinö mielin murheisin
Maan hylkäs isiensä,
Niin kanteleensa
kuitenkin
Hän jätti jälkehensä.
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan.
Tää kantele, niin kerrotaan,
Jäi onnen tuottajaksi:
Kun soipi se, se
soitollaan
Saa Suomen onnelaksi.
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan.
Kun kuuluu ääni kanteleen,
Niin yhtyy Suomen kansa,
Mi
sortuneena hajalleen
On surrut onneansa.
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan.
Tuo soiton ääni tenhoinen
On ääni Jumalitten:
Se kutsuu veljet
veljien
Sylihin surevitten.
Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan.
Heit' usko, tavat vieroita
Ei enää toisistansa!
Oi, miks' ei sulo
kannelta
Jo kuule Suomen kansa?

Ei sittemmin oo kuitenkaan
Tuo kannel soinut milloinkaan.
Ei löytynyt lie soittajaa;
Se syynä olla voisko?
Vai turhaa
utu-unelmaa
Tää tarina vaan oisko?
Ei sittemmin oo ainakaan
Tuo kannel soinut milloinkaan.
Ilkka.
Viel' elää Ilkan työt, kenties
Kauanki, kansan suussa.
Hän eli
niinkuin Suomen mies
Ja kuoli -- hirsipuussa.
Ol' Ilkka talonpoika vaan,
Siis suur' ei suvultansa;
Mut jaloin poika
Suomenmaan
Hän oli aikanansa.
Hänt' ajan hurjan myrskyihin
Vei oikku onnetarten;
Hän sopi niihin
kuitenkin
Kuin tehty niitä varten.
Se aik' ol' ajoist' ankarin
Ja itkun aika varmaan,
Kun käsissä Klaus
Flemingin
Ol' ohjat maamme armaan.
Kyll' itki moni huokaillen,
Ett' oikeus on pilkka;
Mut itkiessä
toisien,
Niin itkenyt ei Ilkka.
Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
"Niin kauan
huolta nähdä saa,
Kun tahtoo sitä kantaa."
"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki,
Ei oikeutta maassa
saa
Ken itse sit' ei hanki."
"Siis vapauteen taistellen
Ken miehen mieltä kantaa:
Tie suorin
kulkee onnehen
Lähellä kuolon rantaa!"