Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä | Page 4

päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi.
Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan
aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka hän
tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on meitä
neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin totta
kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta kohden,
ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei heillä
mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä tänne.
Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie poikkee
tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla olevan
santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös, sillä
santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme tuon
korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka
kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään.

Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot
rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat
halun toisten tulla tännepäin."
Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi
lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla
kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän
mihinkään päätökseen joutunut.
Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi
kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui
kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka
sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en voinut
nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos
keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin
rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska
olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi
siksi kuin nukut."
"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta
minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä
tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö
tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi viettää."
"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan
tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta
minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän
itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon vaatii.
No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin mielestäni teet
itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan kuule muusta
puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein tulemme niin
peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah, kuinka rauha
mahtaa alla hauskaa!"
"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me
ole saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut
paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli
maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt

enään kuulu mitään."
"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon
rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."
"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se
maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan
ihanaa."
"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta
hymyillen.
"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme
on todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen
tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli
puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa.
Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka
oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä
tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen
vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta
minä tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti
palavan, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan
lumousvoiman. Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi
enemmän kuin muut ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin;
minusta on, kuin olisin häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan
aavistaa nykyisyyden ulkopuolella olevia asioita."
"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."
"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään,
että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet
lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin;
mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa,
etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia.
Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä
kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista
sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."

"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"
"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen
elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi.
Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä
kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut
tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että se
hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että
onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin
tänään niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua
hämmähäkiltä; mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."
Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo
noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki
hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin
peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme,
Sesilia!"
Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi
hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar