Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä | Page 3

sen virkamiehet,
vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa Ruotsiin; mutta
sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa perintö-osaa turmion-alaiseksi
vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät
hämmähäkkiä."
Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju,"
sanoi Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin.
Jos se on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka
hän on siinä tilassa."
Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja
pysähtyi nöyrästi ovelle.

"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina
rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti
penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän
koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä
pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään;
mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."
"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei voida
mitään tehdä."
"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää
sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän
vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on
hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa ruotsalaista
sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen
omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa
Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi.
Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän
saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka
nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko maa
on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen rouva ja
neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä ohitse."
"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva
päättävästi. "Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen
velkaa alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt
vaarallisempaa kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu
pahempaa, kuin Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna
aikaisin koko talon väki ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän
mieleensä jo ennenkin antamani käsky, etteivät he saa ruveta
mihinkään vastarintaan, eivät he kuitenkaan mitään ylivoimalle voi.
Minä tiedän, ettei heitä hillitse muu kuin kova kielto, mutta itsekin
mahtavat ymmärtää, ettei vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha
mieshukka ja villin vihollisen yllytetty kiukku seurauksena."
Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi Katariina
rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat häntä. "Ja
nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee on ehkä

koetuksen päivä."
Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän
päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään
keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja jossa
hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä häntä yöllä
kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.
Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja
Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja
omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet
turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian
kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä laukauksia,
milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan hänen
kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän hänelle, ja
kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa noita
kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän vaatteita
päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien ajan tavan
mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän katsella
pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.
Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin
sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan
näkevänsä jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen
eroittamasta mitä se oli.
Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi,
kuin hän taisi aavistaakaan.
Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne
olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin
lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli
vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä nyt
ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana?
Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"
"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja
otamme sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."

"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"
"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin
vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman
tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."
"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että
rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"
"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia.
Pitäisikö meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes
muutamia heistä, sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime
kerralla olisi kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin
he kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen
läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa, niin
että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei ollut
juuri mitään tekemistä."
"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä
kaikki saaneet maksaa heille maksoja."
"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa
sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten
käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole
yht'aikaa täällä