Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä | Page 2

silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut; sen
nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."

1.
Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä
minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana oli

ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen leskensä,
rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen kutsuvan
talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui
hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello
kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva,
jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä
Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka
taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle nojatuolille
Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän lähetti pitkin
huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi tyttärensä vielä ollut
saapunut.
Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka
hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa
aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket olivat
vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi
tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän
virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.
Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä
vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin
virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva
veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren loppuun.
Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja tavarat,"
värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka seisoi
yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu nyyhkytys.
Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta.
Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen;
samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva
luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen.
Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja sitten
levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat
molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.
"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen
noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä
Sesilian puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään

rukoukseen, osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut?
Oletko kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka
ei vielä ole minun korviini ehtinyt?"
"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä, luoden
silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille tuskallisen
tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään uutta kuullut."
"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"
"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."
"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta
sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on
tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä
tunnustaa pahantekonsa."
"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä lapsellisuus,
mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden totta on kyllin surun
ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä juuri sentähden häpeän sitä
sanoa. No niin, äiti hyväni, koko levottomuuteni tuli siitä, että minä,
kun minun piti ottaman virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin.
Hädässäni kiirehdin minä huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta
kaikki olivat jo menneet rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni
katsomaan tuota hirviötä, mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä
missä paikassa se piilee. Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö
on kätkössä minun pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää
koska se pistäyy esiin. Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä,
olen nyt kuitenkin saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti
hyvä, sallikaa minun vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan
kanssa, minä en uskalla maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki
on, minä luulisin yhä, että se kutoisi verkkoansa minun sydämeni
ympäri."
"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana,
jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan.
Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen
kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot taikka

ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja pian
ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee. Ehkä
jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä jäljellä,
ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä säästetyt vielä
kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet hämmähäkin
nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa. Voimaa on
hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."
Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan
kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini,
kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän
olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma
kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa
sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä,
mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi
yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä
omaisiani, ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."
"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että vielä
uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit --
hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella
itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska
hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa
jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään järjestystä.
Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki