Rosmersholma | Page 8

Me emme päästä sinua käsistämme, Rosmer. Me pakotamme
sinut takaisin luoksemme.
*Rosmer*. Sinne en enää koskaan palaa.
*Kroll*. Saammepa nähdä. Sinussa ei ole miestä kestämään yksin.
*Rosmer*. En minä jääkkään ihan yksin. -- Meitä on kaksi täällä
kestämässä yksinäisyyttä.
*Kroll*. Ah --! (epäluulo herää hänessä.) Sekin vielä. Beaten sanat --!
*Rosmer*. Beaten --?
*Kroll* (tarkoittaa sen ajatuksen). Ei, ei, -- se oli ilkeätä --. Antakaa
minulle anteeksi. --
*Rosmer*. Mitä? Mistä?
*Kroll*. Elkäämme puhuko siitä enää. Hyi! Antakaa minulle anteeksi.
Hyvästi! (Menee eteisen ovea kohti.)
*Rosmer* (seuraa häntä). Kroll! Näin ei ystävyytemme saa loppua.
Huomenna tulen luoksesi.
*Kroll* (eteisessä, kääntyen). Elä astu jalallasikaan minun kynnykseni
yli! (ottaa keppinsä ja lähtee.)
(Rosmer seisoo hetkisen ovessa; sulkee sen ja menee pöydän luo.)
*Rosmer*. Vähät siitä, Rebekka. Me kaksi kestämme kyllä. Me kaksi
uskollista ystävää. Sinä ja minä.
*Rebekka*. Mitä luulet hänen tarkoittaneen, sanoessaan: hyi?
*Rosmer*. Elä siitä välitä, ystäväni. Ei hän itsekään uskonut sitä mitä
sillä tarkoitti. Mutta huomenna menen hänen luoksensa. Hyvää yötä!

*Rebekka*. Menetkö tänä iltanakin niin varhain huoneeseesi? Tämän
jälkeen?
*Rosmer*. Tänään niin, kuin muulloinkin. Mieleni tuntuu niin keveältä,
nyt kun se on ohi. Näethän, -- minä olen aivan tyyni, rakas Rebekka.
Ole sinäkin ihan levollinen. Hyvää yötä!
*Rebekka*. Hyvää yötä, rakas ystävä! Ja nuku hyvin.
(Rosmer menee ulos eteisen ovesta, heti sen jälkeen kuuluu hän
nousevan toiseen kerrokseen.)
(Rebekka menee ja vetää kakluunin vieressä riippuvaa kellonnauhaa.
Vähän ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)
*Rebekka*. Voitte korjata ruoat pöydältä, matami Helseth. Sillä pastori
ei huoli illallisesta, -- ja rehtori lähti kotiinsa.
*Matami Helseth*. Onko rehtori mennyt? Mikä sitä rehtoria sitte
vaivasi?
*Rebekka* (ottaa käsityönsä). Hän luuli kohta saatavan aika myrskyn.
*Matami Helseth*. Sepä kummallista. Sillä eihän siellä näy
pilvenhattaraakaan taivaalla.
*Rebekka*. Kun hän ei vaan kohtaisi valkeata hevosta. Minä pelkään,
että nyt pian saamme kuulla moisista kummituksista.
*Matami Helseth*. Jumal' armahda, neiti. Älkää puhuko niin
ajattelemattomia.
*Rebekka*. No, no, no --.
*Matami Helseth* (hiljemmin). Uskotteko te sitte, neiti, että täällä on
joku, jonka pian on lähteminen?
*Rebekka*. En, johan minä nyt sellaisia uskoisin. Mutta tässä
maailmassa on niin monenlaisia valkeita hevosia, matami Helseth. --

Niin, hyvää yötä sitte. Nyt menen huoneeseeni.
*Matami Helseth*. Hyvää yötä, neiti.
(Rebekka menee käsitöineen oikealle.)
*Matami Helseth* (vääntää lampun liekin alas, pudistaa päätään, ja
mutisee itsekseen:) 'sus siunatkoon. Sitä neiti Westiä. Mitä se väliin
puhuukaan.

TOINEN NÄYTÖS.
(Johannes Rosmerin työhuone. Vasemmalla seinällä on sisäänkäytävä.
Perällä oviaukko, josta esiriippu on työnnetty syrjään; ovi vie
makuuhuoneesen. Oikealla akkuna, sen edessä kirjoituspöytä kirjoineen
ja paperineen. Kirjahyllyjä ja kaappia pitkin seiniä. Huonekalut
yksinkertaiset. Vanhan-aikuinen sohva pöytineen vasemmalla.)
(*Johannes Rosmer*, aamutakissa, istuu korkeaselkäisessä tuolissa
kirjoituspöydän ääressä. Leikkaa auki erästä aikakauskirjaa ja lukee sitä
sieltä täältä.)
(Vasemmalle ovelle kolkutetaan.)
*Rosmer* (kääntymättä). Tule vaan sisään.
(Rebekka West tulee sisään aamupuvussa.)
*Rebekka*. Hyvää huomenta.
*Rosmer* (selailee kirjaa). Hyvää huomenta, ystäväni. Tahdotko
jotain?
*Rebekka*. En muuta kuin kysyä oletko nukkunut hyvin?
*Rosmer*. Oo, minä olen nukkunut niin rauhallisesti ja suloisesti. Ihan
uneksimatta --. (kääntyy.) Entä sinä?

*Rebekka*. Hyvin, kiitos. Nukuin kappaleen aamuakin.
*Rosmer*. En tiedä milloin sydämmessäni viimeksi on tuntunut niin
keveältä kuin nyt. Hyvä se oli todellakin, että sain sen sanotuksi.
*Rebekka*. Niin, sinun ei olisi pitänyt vaijeta niin kauvan, Rosmer.
*Rosmer*. En itsekkään käsitä, kuinka voin olla niin raukkamainen.
*Rebekka*. Sitä uljaampaa sitte, että jyrkästi Matkasit entisyytesi --.
(istuu lähelle häntä, tuolille pöydän viereen.) Mutta nyt kerron sinulle
jotain, mitä olen tehnyt -- ja josta et saa suuttua minuun.
*Rosmer*. Suuttua? Rakas ystäväni, kuinka voit luulla --?
*Rebekka*. Niin, sillä minä tein ehkä vähä omavaltaisesti, mutta --.
*Rosmer*. No, annappas kuulua sitte.
*Rebekka*. Eilen illalla, kun tuo Ulrik Brendel oli lähdössä, -- annoin
minä hänen mukaansa pari -- kolme riviä Mortensgårdille.
*Rosmer* (vähän arvellen). Mutta hyvä Rebekka --. No, mitä sinä sitte
kirjoitit?
*Rebekka*. Minä kirjoitin, että hän tekisi sinulle hyvän palveluksen,
jos pitäisi vähä huolta tuosta onnettomasta ihmisestä ja auttaisi häntä,
minkä voi.
*Rosmer*. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, Rebekka. Sillä olet vaan
vahingoittanut Brendeliä. Ja Mortensgård on mies, josta kernaimmin
tahtoisin pysyä erilläni. Tunnethan sinä sen rettelön, joka minulla
kerran on ollut hänen kanssansa.
*Rebekka*. Mutta etkö luule, että sinun nyt olisi sangen hyvä taas
päästä sovinnon kannalle hänen kanssaan?
*Rosmer*. Minä? Mortensgårdin kanssa? Minkä vuoksi, tarkoitat?

*Rebekka*. Ihan huoletoin et sinä nyt voi olla, sitte, kun tämä on tullut
sinun ja ystäviesi välille.
*Rosmer* (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Oletko todellakin
voinut uskoa, että Kroll tahi joku niistä toisista tahtoisi kostaa --? Voisi
ruveta --?
*Rebekka*. Ensi kiivaudessa, ystäväni --. Kuka sen voi niin varmaan
tietää. Minusta -- rehtorin käytöksestä päättäen --.
*Rosmer*. Pitäisi sinun toki tuntea hänet paremmin. Kroll on kiireestä
kantapäähän kunnon mies. Tänään menen iltapuolella kaupunkiin,
hänen puheilleen. Minä aijon puhutella heitä kaikkia. Ooh, saatpa
nähdä, kuinka helposti heidät saa --.
(*Matami Helseth* tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)
*Rebekka* (nousee). Mitä nyt, matami Helseth?
*Matami Helseth*. Rehtori Kroll on alhaalla eteisessä.
*Rosmer* (nousee reippaasti). Kroll!
*Rebekka*. Rehtori! Ei mutta