Rosmersholma | Page 7

en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa.
Kuinka se johtuu mieleesikään?
*Rosmer*. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja
katsantotavan yhtäläisyydelle.
*Kroll*. No niin; mutta me kaksi olemme täysin yksimieliset. Ainakin
suurissa peruskysymyksissä.
*Rosmer* (hiljaa). Emme ole. Emme enää.

*Kroll* (hypähtämäisillään ylös). Mitä tämä on!
*Rosmer* (pidättää häntä). Ei, pysy istumassa. Minä pyydän sinua,
Kroll.
*Kroll*. Mitä sillä tarkoitat. Minä en ymmärrä sinua. Puhu toki
suoraan!
*Rosmer*. Sielussani on herännyt uusi kesä. Uusi nuoruuden unelma.
Ja siksi olen minä nyt samalla puolella --.
*Kroll*. Millä -- millä puolella olet?
*Rosmer*. Sillä, millä sinun lapsesikin ovat.
*Kroll*. Sinä? Sinä? Sehän on mahdotonta! Millä puolella sinä olet,
sanoit.
*Rosmer*. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda.
*Kroll* (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer
luopunut.
*Rosmer*. Minä olisin ollut niin iloinen -- niin sydämmestäni
onnellinen siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui
niin tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi
sinulle katkeraa surua.
*Kroll*. Rosmer, -- Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen
painuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja
turmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa.
*Rosmer*. Vapauden työhön minä tahdon liittyä.
*Kroll*. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että
villitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on
myrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan
vapauttaa meitä.

*Rosmer*. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan
taistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää
heistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää
ja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten --
luodakseni todellista kansallisuutta maahan.
*Kroll*. Vai ei sinusta *meillä* ole kylliksi kansallisuutta! Minä
puolestani arvelen, että me jok'ainoa olemme soljumaisillamme alas
sellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä.
*Rosmer*. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle
todellisen tehtävän.
*Kroll*. Minkä tehtävän?
*Rosmer*. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi.
*Kroll*. Kaikki ihmiset --!
*Rosmer*. Ainakin niin monta kuin mahdollista.
*Kroll*. Millä keinoin?
*Rosmer*. Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdot, niin ajattelen.
*Kroll*. Sinä olet uneksija, Rosmer. *Sinäkö* ne valutat? *Sinäkö* ne
puhdistat?
*Rosmer*. En, ystäväni, -- minä koetan vaan herättää, ihmisiä siihen.
Itse heidän täytyy se tehdä.
*Kroll*. Ja luuletko sinä heidän kykenevän siihen?
*Rosmer*. Luulen.
*Kroll*. Omin voimin siis?
*Rosmer*. Niin, ihan omin voimin. Muuta voimaa ei ole.

*Kroll* (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille?
*Rosmer*. Minä en ole enää pappi.
*Kroll*. Niin, mutta -- lapsuutesi usko sitte --?
*Rosmer*. Sitä minulla ei enää ole.
*Kroll*. Sinulla ei ole --!
*Rosmer* (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll.
*Kroll* (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. -- Niin, niin, niin.
Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon palveluksesta?
*Rosmer*. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, -- sain täyden
varmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain,
josta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, -- silloin
erosin.
*Kroll*. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, --
sinun ystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, --
kuinka sinä voit meiltä salata niin surullista totuutta!
*Rosmer*. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä
minä myöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta
surua. Ajattelin, että vast'edeskin voin oleskella täällä, niin kuin tähän
asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja tunkeutua
kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle lukittuja
kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan
maailmaan, joka nyt on auvennut minulle.
*Kroll*. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte
kuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt?
*Rosmer*. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll.
*Kroll*. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, --!

*Rosmer*. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, --
lukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, -- kaikkia sinun vihan
puuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, -- sinun
ivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi --. Oi, Kroll, -- että sinä, sinä
voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin
velvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä.
Täällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt
julkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon koetella
voimiani, minäkin. Etkö sinäkin -- puolestasi -- voisi yhtyä samaan,
Kroll?
*Kroll*. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien
kanssa.
*Rosmer*. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, -- koska
taistelu on välttämätöin.
*Kroll*. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä,
häntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin.
*Rosmer*. Koskeeko tuo minuakin?
*Kroll*. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer.
*Rosmer*. Mutta *onko* tämä sitte rikkomista!
*Kroll*. Tämä! Tällä olet rikkonut välisi kaikkien niiden kanssa, jotka
ennen olivat ystäviäsi. Nyt saat tyytyä seurauksiin.
(*Rebekka West* tulee oikealta, ja jättää oven ihan auki.)
*Rebekka*. Kas niin, nyt hän on matkalla suureen uhrijuhlaansa. Ja nyt
voimme mennä illalliselle. Tehkää hyvin, herra rehtori.
*Kroll* (ottaa hattunsa). Hyvää yötä, neiti West. Täällä ei minulla enää
ole mitään tekemistä.
*Rebekka* (jännityksellä). Mitä se on? (panee oven kiinni ja menee
lähemmäksi.) Oletteko te puhuneet --?

*Rosmer*. Nyt hän tietää sen.
*Kroll*.