Rosmersholma | Page 9

--!
*Matami Helseth*. Hän kysyy, saako tulla tänne pastorin puheille.
*Rosmer* (Rebekalle). Tiesinhän minä sen! -- Saa niin hän, saa.
(menee ovelle ja huutaa alakertaan.) Tule ylös vaan rakas ystävä!
Sydämmellisesti tervetullut olet!
(*Rosmer* seisoo pitelemässä ovea auki. -- *Matami Helseth* menee.
-- Rebekka vetää uutimet perällä oven eteen. Asettelee sitte siellä täällä
jotain järjestykseen.)
(*Rehtori Kroll* tulee sisään hattu kädessä.)
*Rosmer* (hiljaa, liikutettuna). Tiesinhän min’, ett'ei se ollut viimeinen
kerta --.

*Kroll*. Tänään katselen asioita ihan toiselta kannalta.
*Rosmer*. Niin, eikö totta, Kroll? Teethän sen nyt? Nyt, mietittyäsi --.
*Kroll*. Sinä käsität tarkoitukseni ihan väärin, (laskee hattunsa sohvan
edessä olevalle pöydälle.) Minun täytyy ehdottomasti saada puhua
kanssasi kahden kesken.
*Rosmer*. Miksi ei neiti West voisi --?
*Rebekka*. Ei, ei, herra Rosmer. Minä menen.
*Kroll* (mittelee häntä silmillään ylhäältä alas.) Ja sitte minun on
pyytäminen anteeksi teiltä, neiti, että tulin tänne näin varhain.
Hämmästyttäen teitä ennen kun olette ehtinyt --.
*Rebekka* (säpsähtäen). Kuinka niin? Onko teistä sopimatonta, että
täällä kotona liikun aamupuvussa?
*Kroll*. Hyvänen aika! Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä on tullut
tavaksi Rosmersholmassa.
*Rosmer*. Mutta Kroll, -- olethan sinä ihan suunniltasi tänään!
*Rebekka*. Sulkeun suosioonne, herra rehtori. (menee vasemmalle).
*Kroll*. Sinun luvallasi --. (istuu sohvaan.)
*Rosmer*. Niin, ystäväni, istukaamme tähän hauskasti puhelemaan.
(istuu tuolille vastapäätä rehtoria.)
*Kroll*. Minä en ole koko yönä saanut rahtustakaan unta. Olen vaan
maannut ja ajatellut ajattelemistani koko yön.
*Rosmer*. No mitä nyt sanot tänään?
*Kroll*. Minulla on paljon sanottavaa, Rosmer. Salli minun alkaa
jonkinlaisella johdatuksella. Voin kertoa sinulle jotain Ulrik
Brendelistä.

*Rosmer*. Onko hän käynyt sinun luonasi?
*Kroll*. Ei. Hän asettui erääsen hylkykapakkaan. Tietysti mitä
heittiömäisimpään seuraan. Joi ja tarjosi niin kauvan kun rahoja riitti.
Haukkui sitte koko liutaa roistoiksi ja rahjuksiksi. Siinä hän muuten oli
oikeassa. Lopuksi hän sai selkäänsä ja heitettiin kadulle.
*Rosmer*. Sitte hän mahtaa olla parantumatoin.
*Kroll*. Takinkin hän jo oli pannut panttiin. Mutta joku kuuluu
lunastaneen sen hänelle takaisin. Arvaappas kuka se oli?
*Rosmer*. Sinä itse, ehkä?
*Kroll*. En. Tuo hieno herra Mortensgård.
*Rosmer*. Vai hän.
*Kroll*. Minulle on kerrottu, että herra Brendel kävi ensimmäiseksi
idiootin ja plebeijin luona.
*Rosmer*. Sehän oli hänelle onneksi --.
*Kroll*. Niin, olihan se. (nojautuu pöydän yli, vähän likemmäksi
Rosmeria.) Mutta nyt tulemme erääsen asiaan, josta vanhan -- entisen
ystävyytemme vuoksi olen velvoitettu huomauttamaan sinua.
*Rosmer*. Mikä *se* on?
*Kroll*. Se vaan, että täällä tehdään temppuja sinun selkäsi takana.
*Rosmer*. Kuinka niin luulet? Tarkoitatko Reb --. Tarkoitatko neiti
Westiä?
*Kroll*. Niin, häntä juuri. Hyvin minä ymmärrän hänen syynsä siihen.
Hän on niin kauvan tottunut olemaan valtijaana täällä. Mutta kuitenkin
--.
*Rosmer*. Rakas Kroll, siinä sinä ihan erehdyt. Hän ja minä, -- me

emme pidä salaisuuksia toisiltamme pienimmässäkään asiassa.
*Kroll*. Onko hän sitte tunnustanut sinulle ruvenneensa kirjevaihtoon
«Välkyttäjän» toimittajan kanssa?
*Rosmer*. Oh, sinä tarkoitat niitä paria riviä, jotka hän antoi Ulrik
Brendelin mukaan.
*Kroll*. Sinulla on siis vihiä asiasta. Ja hyväksytkö sinä sen, että hän
rupee tekemisiin tuon herjausten kyhääjän kanssa, joka joka viikko
koettaa saada minut häpeäpenkkiin sekä koulutoimeni että yleisen
esiintymiseni takia?
*Rosmer*. Sitä puolta asiasta ei hän varmaan ole tullut ajatelleeksikaan.
Ja sitä paitsi on hänellä, niin kuin minullakin tietysti täydellinen
toimintavapaus.
*Kroll*. Vai niin? No, se mahtaa kuulua siihen uuteen suuntaan, jota
nyt kuljet. Sillä neiti West on kait päässyt yhtä pitkälle kuin sinäkin?
*Rosmer*. Niin on. Me kaksi olemme uskollisesti yhdessä pyrkineet
eteenpäin.
*Kroll* (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Voi sinua, sokeata,
pauloihin pantua miestä!
*Rosmer*. Minä? Mistä sellaisia mieleesi tulee?
*Kroll*. Kun en uskalla -- en *tahdo* ajatella pahinta. Ei, ei, salli
minun puhua loppuun. -- Panethan sinä todellakin arvoa minun
ystävyydelleni, Rosmer? Ja minun kunnioitukselleni myös? Teethän
sen?
*Rosmer*. Siihen kysymykseen ei minun tarvitse vastatakkaan.
*Kroll*. No, mutta meillä on muita asioita, jotka vaativat vastausta, --
täydellistä selitystä sinulta. Suostutko siihen, että pidän jonkinlaista
kuulustelemista --?

*Rosmer*. Kuulustelemista?
*Kroll*. Niin, että kyselen sinulta yhtä ja toista, jota sinusta ehkä
tuntuu tuskalliselta muistella. Näetkös, -- tämä sinun luopumisesi, -- no,
sinun vapautuksesi, niinhän sitä kutsut, -- se on yhteydessä monen
muun asian kanssa, joista sinun itsesi takia täytyy tehdä minulle selkoa.
*Rosmer*. Hyvä ystävä, kysy sinä vaan, mitä mielit. Minulla ei ole
mitään peiteltävää.
*Kroll*. Sano sitte -- minkä luulet oikeammin olleen syvimmän syyn
siihen, että Beate lopetti itsensä?
*Rosmer*. Voitko epäillä sitä? Tai, oikeammin, voitko kysellä syitä,
onnettoman, sairaan, heikkomielisen ihmisen töihin?
*Kroll*. Oletko varma siitä, että Beate oli niinkään heikkomielinen?
Ainakin arvelivat lääkärit, ett'ei se ollut niin varma asia.
*Rosmer*. Jos lääkärit joskus olisivat nähneet hänet sellaisena, kuin
minä usein näin hänet öin päivin, eivät he olisi epäilleet.
*Kroll*. En minäkään epäillyt silloin.
*Rosmer*. Et, sinun oli, paha kyllä, mahdotonta epäillä. Olenhan minä
kertonut sinulle hänen hillittömästä, hurjasta intohimoisuudestaan, --
jota hän vaati minun vastaamaan. Oo, sitä kammoa, jota hän minussa
herätti. Ja sitte hänen perättömät, kalvavat itsesyytöksensä viime
vuosina.
*Kroll*. Niin, saatuansa tietää jäävänsä iäkseen lapsettomaksi.
*Rosmer*. No, ajattele siis itsekkin --. Sellainen vaivaava, kammottava
tuska asiasta, johon on aivan