Rosmersholma | Page 6

Olen aina ollut sellainen. Minä nautin
kernaimmin yksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti.
Kymmenesti kaksinkertaisesti. Näetkös, -- kun hehkuvat unelmat
vyöryvät ympärilläni -- sulkevat minut helmaansa, -- kun uusia,
huimaavia, äärettömyyttä tavoittavia aatteita syntyy sielussani,
kohottaen minut mahtaville siivillensä, -- silloin niistä luon runoja,
näkyjä, kuvia. Vaan suurin piirtein, ymmärräthän?
*Rosmer*. Kyllä, kyllä.
*Brendel*. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut
luomisen salaperäistä autuutta, -- noin suurin piirtein, niin kuin jo
sanoin, -- hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, -- kaikkia
minä olen koonnut, ilosta vavisten, -- täysin käsin. -- Hurmannut itseäni

salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, -- oi, niin pyörryttävällä
ilolla --!
*Kroll*. Hm --.
*Rosmer*. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille?
*Brendel*. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina
herättänyt minussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä
saastuttaisinkaan omia ihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana,
nauttien niistä ihan yksin. Mutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu
tosiaan, kuin olisin äiti, joka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin.
Mutta minä uhraan ne sittekin, -- uhraan ne vapauden alttarille. Sarja
hienosti luotuja esitelmiä -- ympäri koko maan --!
*Rebekka* (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te
annatte kalliimpanne, mitä teillä on.
*Rosmer*. Ainoanne.
*Rebekka* (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi
samoin? Uskaltaisi tehdä?
*Rosmer* (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää?
*Brendel*. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni -- ja
vahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin
vielä --. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, -- onko
kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti.
*Kroll*. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies.
*Brendel*. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että
tulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi.
*Kroll*. Anteeksi, -- me emme ota jäseniä viikoksi.
*Brendel*. A la bonheur, herra pedagoogi. Ulrik Brendel ei ole
koskaan tupannut sellaisiin seuroihin. (kääntyy.) Mutta minä en uskalla

pitentää viipymistäni tässä rikasmuistoisessa talossa. Minun täytyy
lähteä kaupunkiin valitsemaan itselleni sopivaa asuntoa. Toivottavasti
siellä edes on joku kelpo ravintola.
*Rebekka*. Ettekö tahdo juoda jotain lämmintä, ennen kun lähdette?
*Brendel*. Mitä lajia lämmintä, armon rouva?
*Rebekka*. Kupillinen teetä tai --
*Brendel*. Minä kiitän talon runsaskätistä emäntää. Mutta minä en
juuri mielelläni vaivaa yksityistä vieras-varaisuutta. (tervehtii
kädellänsä.) Voikaa hyvin, kunnioitettava herrasväki! (menee ovelle
päin, mutta palaa takaisin.) Ah niin, se on totta --. Johannes, -- pastori
Rosmer, -- tahdotko tehdä entiselle opettajallesi palveluksen
monivuotisen ystävyyden tähden?
*Rosmer*. Tahdon niin mielelläni.
*Brendel*. Hyvä. Niin lainaa sitte minulle -- päiväksi tai pariksi --
silitetty kauluspaita.
*Rosmer*. Eikö sen enempää!
*Brendel*. Niin, näetkös, minä matkustan jalan -- tällä kertaa. Kirstuni
lähetetään perästä päin.
*Rosmer*. Niin, niin. Mutta ettekö tarvitse mitään muuta?
*Brendel*. Kyllä, -- annappas olla -- ehkä sinulla on joku
vanhanpuolinen, käytetty kesätakki, jota et niin tarvitse.
*Rosmer*. On, on, varmaankin minulla on.
*Brendel*. Ja jos siihen takkiin kuuluisi pari kunnon saappaita --
*Rosmer*. Kyllä siihen keino keksitään. Heti, kun saamme tietää
osotteen, lähetämme tavarat teille.

*Brendel*. Ei millään muotoa. Ei mitään vaivoja minun tähteni! Minä
otan nuo pikkukapineet mukaani.
*Rosmer*. Hyvä, hyvä. Tahdotteko vaan tulla minun kanssani
yläkertaan.
*Rebekka*. Jätä se kernaammin minun huolekseni. Minä ja matami
Helseth pidämme kyllä siitä huolen.
*Brendel*. En suinkaan minä salli, että tämä arvoisa rouva --!
*Rebekka*. Mitä vielä! Tulkaa te vaan, herra Brendel.
(Menee oikealle.)
*Rosmer* (pidättää Brendeliä). Sanokaa -- eikö ole mitään muuta, jolla
voisin teitä auttaa?
*Brendel*. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala --
kun oikein ajattelen --! Johannes, -- sattuuko sinulla olemaan
kahdeksaa kruunua käsillä?
*Rosmer*. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on
kaksi kymmenen kruunun seteliä.
*Brendel*. No -- niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne
aina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain
kaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa
herra!
(Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja sulkee oven
hänen mentyään.)
*Kroll*. Armias taivas -- *tuo* siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset
kerran luulivat tulevan jotain suurta.
*Rosmer* (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä
oman päänsä mukaan. Minusta *se* ei ole niinkään vähäpätöistä.

*Kroll*. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa
melkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle.
*Rosmer*. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa.
*Kroll*. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet
niin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille.
*Rosmer*. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi.
*Kroll*. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.)
*Rosmer* (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja
hauska olla?
*Kroll*. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla -- ja rauhallista. Niin,
sinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt
kotini.
*Rosmer*. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee
kyllä kerran.
*Kroll*. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot
tule entiselleen.
*Rosmer*. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat
toverit niin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän
ystävyytemme loppuisi.
*Kroll*. Minä