Rosmersholma | Page 3

Kroll on noussut.)
*Rosmer* (lempeästi ja vienosti, pudistaa hänen kättänsä). Tervetullut
taloon taas, rakas Kroll. (panee kätensä hänen olkapäilleen ja katsoo
häntä silmiin.) Sinä, rakas, vanha ystäväni! Sen minä kyllä tiesin, että
välimme taas kerran oli tuleva entiselleen.
*Kroll*. Mutta, hyvä ihminen, -- oletko sinäkin hautonut sitä
mieletöntä luuloa, että jotain on tullut väliimme!
*Rebekka* (Rosmerille). Niin, ajatelkaas; -- kuinka hauskaa, että se oli
vaan harhaluulo.
*Rosmer*. Oliko se todellakin harhaluulo, Kroll? Mutta miksi sinä
sitten vetäydyit kokonaan pois meistä?
*Kroll* (vakavasti ja puoliääneen). Siksi ett'en tahtonut elävällä
itselläni tulla muistuttamaan sinua onnettomuutesi ajoista -- ja hänestä,
-- jonka päivät päättyivät myllykoskessa.
*Rosmer*. Siinä ajattelet kauniisti. Olethan sinä aina niin
hienotunteinen. Mutta siitä syystä sinun oli tarpeetonta pysyä poissa. --
Tule, istukaamme sohvaan. (istuvat.) Ei, Beaten muisto ei suinkaan
kiusaa minua. Me puhumme hänestä joka päivä. Hän on mielestämme
vielä ikään kuin taloon kuuluva.
*Kroll*. Niinkö todellakin?
*Rebekka* (sytyttää lamppua). Niin, siltä meistä todellakin tuntuu.
*Rosmer*. Onhan se ihan luonnollista. Pidimmehän me kumpikin niin

paljo hänestä. Ja sekä Rebek -- -- sekä neiti West että minä tiedämme,
että tunnollisesti teimme, mitä suinkin voimme, hänen, raukan,
hyväkseen. Meidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään. -- Siksi
minusta tuntuu vaan lempeältä ja vienolta muistellessani Beatea.
*Kroll*. Te rakkaat, kunnon ystävät! Vast'edes tulen joka päivä
luoksenne.
*Rebekka* (istuu nojatuoliin). Niin, muistakaa nyt vaan pitää sananne.
*Rosmer* (vähän empien). Kuule, Kroll, -- minä olisin hartaasti suonut,
ett'ei kanssakäymisemme olisi koskaan keskeytynyt. Olethan sinä ollut
aivan kuin luonnollinen neuvon-antaja minulle koko tuttavuutemme
ajan. Aina ylioppilasvuosistani alkaen.
*Kroll*. No niin, ja sitä oikeuttani minä pidän suuressa arvossa. Onko
nyt ehkä jotain erityistä --?
*Rosmer*. Minulla on paljon asioita, joista tahtoisin keskustella
kanssasi oikein suoraan. Oikein avosydämmisesti.
*Rebekka*. Niin, eikö totta, herra Rosmer? Minusta se mahtaa tuntua
hyvältä -- vanhojen ystävien kesken --
*Kroll*. Oh, usko pois, minulla on vielä paljoa enemmän sinulle
kerrottavaa. Nyt minä, näet, olen ruvennut toimivaksi valtiomieheksi,
niin kuin kyllä tiedät.
*Rosmer*. Niin, niinhän sinä olet. Miten se oikein kävi?
*Kroll*. Minun täytyi, näetkös. Täytyi, niin vastahakoista kuin se
olikin. Nyt ei kukaan saa seisoa velttona puustakatsojana. -- Nyt, kun
radikaalit niin surkeasti ovat saaneet vallan käsiinsä, -- nyt on kiire
tarpeen --. Siksi olen saanutkin pienen ystäväpiirimme kaupungissa
liittymään lujemmin yhteen. Kiire on tarpeen, sanon minä!
*Rebekka* (hieman hymyillen). Eikö nyt ole jo melkein liian
myöhäistä?

*Kroll*. Kieltämättä olisi ollut parempi ehkäistä tulva jo aikaisemmalla
asteella. Mutta kuka osasi aavistaa mitä siitä tuli syntymään? En minä
ainakaan. (nousee ja kävelee edestakaisin lattialla.) Niin, nyt ovat
vihdoinkin silmäni auvenneet. Sillä nyt on kapinanhenki tunkeutunut
kouluunkin.
*Rosmer*. Kouluun? Eihän toki sinun kouluusi?
*Kroll*. On niin, kun onkin: Minun omaan kouluuni. Mitäs siihen
sanot! Minä olen saanut ilmi, että korkeimman luokan pojat, -- se on,
muutamat pojista -- yli puolen vuotta keskuudessaan ovat pitäneet
salaista yhdistystä, ja siinä he lukevat Mortensgårdin sanomalehteä.
*Rebekka*. «Välkyttäjää» --!
*Kroll*. Niin, eikö se mielestänne ole terveellistä ravintoa tuleville
virkamiehille? Mutta ikävin puoli asiassa on se, että kaikki luokan
lahjakkaat pojat ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet tämän
vehkeilyksen minua vastaan. Vaan nahjukset ja toisvuotiset ovat
pysyneet erillään.
*Rebekka*. Koskeeko se teihin sitte niin kipeästi, rehtori?
*Kroll*. Koskeeko se! Nähdessäni koko elämäni työtä noin
ehkäistävän ja vastustettavan. (hiljemmin.) Sekin saisi, olla sinänsä, --
olin melkein sentään sanoa. Mutta nyt tulee kaikista pahin. (katsahtaa
ympärilleen.) Eihän täällä vaan kukaan kuuntele ovissa?
*Rebekka*. Ei, ei kukaan.
*Kroll*. Tietäkää siis, että eripuraisuus ja kapina on tunkeutunut minun
oman kattoni alle. Minun omaan rauhalliseen kotiini. Turmelleet
minulta perhe-elämän levon.
*Rosmer* (nousten). Mitä sanot? Omaan kotiisi --?
*Rebekka* (menee rehtorin luo). Mutta hyvä ystävä, mitä sitte on
tapahtunut?

*Kroll*. Voitteko ajatella, että minun omat lapseni --. Suoraan sanoen,
-- Laurits on tuon kouluvehkeilyksen esimies. Ja Hilda on ommellut
punaisen kotelon «Välkyttäjän» kätköpaikaksi.
*Rosmer*. Sitä en olisi koskaan unissanikaan osannut ajatella, -- että
sinun luonasi, -- omassa kodissasi --
*Kroll*. Et niin, kuka sellaista voisi uneksiakkaan? Minun kodissani,
jossa aina on vallinnut kuuliaisuus ja järjestys, -- jossa vaan yksi ainoa
yhteinen tahto on määrrännyt --
*Rebekka*. Mitä vaimonne tästä arvelee?
*Kroll*. Niin, nähkääs, se nyt on kaikista uskomattominta. Hän, joka
aina -- sekä suurissa että pienissä -- ollut samaa mieltä kuin minäkin,
aina hyväksynyt kaikki minun tuumani hän on tosiaan melkein lasten
puolella monessa asiassa. Ja sitte hän syyttää minua siitä, mitä on
tapahtunut. Sanoo, että minä vaikutan masentavaisesti nuorisoon.
Aivan kuin se ei olisi välttämätöintä --. No niin, nyt on erimielisyys
vallallaan kodissani. Mutta minä tietysti puhun siitä niin vähän kuin
mahdollista. Parastahan on vaikenemalla tukehuttaa sellaiset asiat,
(menee lattian poikki.) Oho -- ja jaa -- niin niin. (seisoo kädet seljan
takana akkunan edessä ja katselee ulos.)
*Rebekka* (on lähestynyt Rosmeria ja sanoo hiljaa, pontevasti ja
rehtorin huomaamatta). Puhu nyt!
*Rosmer* (samoin). Ei tänä iltana.
*Rebekka* (kuin ennen). Juuri nyt. (menee lampun luo ja korjaa sitä.)
*Kroll* (tulee lattian poikki). Niin, rakas Rosmer, nyt tiedät, kuinka
ajanhenki on heittänyt varjonsa