Rosmersholma | Page 2

kuinka me olemme kaivanneet teitä --
*Kroll*. -- ja olenhan sitä paitsi ollut matkoilla --
*Rebekka*. Niin, parin viikon ajan. Tehän matkustitte
kansankokouksissa maaseuduilla?
*Kroll* (nyökkää). Niin, mitä te, neiti, siitä sanotte? Oletteko ajatellut,
että minusta vanhoina päivinäni tulisi valtiollinen yllyttäjä? Häh?
*Rebekka* (hymyilee). Aina teissä on ollut vähän yllyttäjää, rehtori
Kroll.
*Kroll*. On niin, noin yksityishuviksi. Mutta vast'edes siitä tulee täyttä
totta. Luetteko te koskaan noita radikaalisia lehtiä?
*Rebekka*. Niin, rakas rehtori, en tahdo kieltää, että -- --
*Kroll*. Hyvä neiti, ei siinä ole mitään moitittavaa. Ei, mitä teihin
tulee.
*Rebekka*. Ei niin, samaa minäkin. Pitäähän minun seurata aikaani.
Tuntea -- -- --
*Kroll*. Ja oli miten oli, enhän minä teiltä, joka olette nainen, voi
vaatia, että varmasti liitytte jompaankumpaan puolueesen tässä
kansalais-kiistassa -- voisin kyllä sanoa kansalais-sodassa, joka täällä
raivoaa. -- Mutta te olette siis lukenut, kuinka nuo «kansan» miehet
ovat suvainneet syytää minulle herjauksia? Mitä ilkeitä raakuuksia he
ovat luulleet saavansa käyttää.
*Rebekka*. Niin, mutta minusta te olette kuitannut ne sangen
sattuvasti.

*Kroll*. Niin olen. Sen uskallan itse sanoa. Sillä nyt olen minä saanut
vettä myllyyni. Ja he saavat nähdä että meikäläinen mies ei itse paljasta
selkäänsä -- -- Ei, kuulkaapas, elkäämme kajotko noihin ikäviin,
ärsyttäviin asioihin tänä iltana.
*Rebekka*. Niin, jättäkäämme ne, rakas rehtori.
*Kroll*. Sanokaa minulle kernaammin, kuinka oikein viihdytte täällä
Rosmersholmassa nyt, yksin jäätyänne? Sitte kun Beate-raukka -- --
*Rebekka*. Kiitos, viihdynhän minä täällä hyvinkin. Kovin tyhjältä
täällä tuntuu hänen jälkeensä monessa suhteessa. Ja suru ja kaipuu
tuntuu myös -- tietysti. Mutta muuten --
*Kroll*. Aijotteko jäädä tänne? Noin ainaiseksi, minä tarkoitan.
*Rebekka*. Oi, rakas rehtori, enhän minä aijo sitä enkä tätä. Minä olen
nyt jo niin kotiutunut, että mielestäni olen taloon kuuluva, minäkin.
*Kroll*. Niin te. Kuka sitten.
*Rebekka*. Ja niin kauvan kun herra Rosmer arvelee, että minä voin
olla hänelle joksikin hyödyksi ja huviksi, -- niin kai minä täällä sitte
pysyn, luullakseni.
*Kroll* (katselee häntä liikutettuna). Tiedättekö mitä, -- tuossa on
jotain suurta naiselle, kun noin kuluttaa koko nuoruutensa, uhraamalla
sen muiden hyväksi.
*Rebekka*. Minkä hyväksi muuten olisin elänyt?
*Kroll*. Ensin saitte herkeämättä hoidella rampaa, äreätä
kasvatus-isäänne --
*Rebekka*. Elkää luulko että tohtori West oli niin äreä siellä Lapissa.
Ne kauheat merimatkat hänet murtivat. Vasta tänne muutettuamme, --
niin olihan minulla sitten pari vaikeata vuotta, ennen kun hänen
kärsimisensä loppuivat.

*Kroll*. Eikö ne seuraavat vuodet tuntuneet teistä vieläkin
vaikeammilta?
*Rebekka*. Ei, kuinka voitte noin sanoa! Minä kun niin paljon pidin
Beatesta --. Ja niin hartaasti kun hän, vaivanen, kaipasi hoitoa ja
sääliväistä kohtelua.
*Kroll*. Kiitos ja kunnia teille siitä, että muistelette häntä suopeudella.
*Rebekka* (siirtyy vähän lähemmäksi häntä). Rakas rehtori, tuon te
sanotte niin kauniisti ja sydämmellisesti, ett'en ollenkaan epäile
sanoissanne olevan mitään kaksimielisyyttä.
*Kroll*. Kaksimielisyyttä? Mitä sillä tarkoitatte?
*Rebekka*. No, eihän se olisi lainkaan kummallista, jos teistä tuntuisi
vähän katkeralta, nähdessänne minun, vieraan ihmisen, hallitsevan ja
vallitsevan täällä Rosmersholmassa.
*Kroll*. Ei, mitä kummaa te --!
*Rebekka*. Mutta siltä teistä ei tunnu. (ojentaa hänelle kätensä.) Kiitos,
rakas rehtori! Kiitos, kiitos siitä.
*Kroll*. Mutta mistä ihmeestä te olette saanut tuon päähänne?
*Rebekka*. Minä rupesin vähän pelkäämään, kun te tulitte niin harvoin
tänne, luoksemme.
*Kroll*. Nytpä olette kelpo lailla erehtynyt, neiti West. Ja sitä paitsi --
eihän täällä oikeastaan ole tapahtunut mitään muutosta. Tehän täällä
silloinkin -- Beate-raukan viimeisinä onnettomina elinvuosina piditte
huolen kaikesta -- te yksin-omaan.
*Rebekka*. Oikeimmin minä silloin hoidin jonkinlaista sijaishallitusta
emännän nimessä.
*Kroll*. Samahan tuo lie --. Tiedättekö mitä, neiti West, -- minä
puolestani en suinkaan pahastuisi, jos te --. Mutta ehk'ei ole soveliasta

puhua sellaista.
*Rebekka*. Mitä niin, tarkoitatte?
*Kroll*. Jos voisi käydä niin, että te täyttäisitte tuon tyhjän paikan --
*Rebekka*. Minulla on se paikka, jonka tahdon, herra rehtori.
*Kroll*. Niin kyllä töiden puolesta, mutta ei --
*Rebekka* (keskeyttää hänet, vakavasti). Hävetkäähän toki rehtori
Kroll. Kuinka voitte laskea leikkiä sellaisista asioista?
*Kroll*. No niin, Johannes Rosmer näyttää tosin saaneen kyllänsä
avioliitosta. Mutta kuitenkin --
*Rebekka*. Tiedättekö -- minun täytyy melkein nauraa teille.
*Kroll*. Kuitenkin --. Sanokaappa minulle, neiti West --. Jos on lupa
kysyä --. Kuinka vanha te oikeastaan olette?
*Rebekka*. Häpeä tunnustaa, mutta minä olen tosiaan jo täyttänyt
yhdeksänkolmatta, herra rehtori. Minä käyn nyt kolmatta kymmentä.
*Rebekka* Niin -- niin. Ja Rosmer -- kuinka vanha hän on? Annas olla.
Hän on minua viittä vuotta nuorempi. No, hän on siis ainakin
kolmenviidettä. Minusta se sopisi hyvin.
*Rebekka* (nousten). Niin, niin, niin. Se sopisi mainiosti. -- Juotteko
teetä kanssamme tän'iltana.
*Kroll*. Kiitos, juon kyllä. Olen aikonut viipyä täällä. Minun täytyy,
näet, keskustella Rosmerin kanssa eräästä asiasta. Ja sitte, neiti West, --
ett'ette taas rupee päättömiä pelkäämään, pistäyn minä täällä tuon
tuostakin, -- niin kuin ennen muinoin.
*Rebekka*. Niin juuri, tehkää se. (pudistaa hänen käsiään.) Kiitos,
kiitos. Te olette sentään oikein hyvä.

*Kroll* (mutisee). Vai niin? Samaa en juuri saa kuulla kotona.
(*Johannes Rosmer* tulee oikeanpuolisesta ovesta.)
*Rebekka*. Herra Rosmer, -- näettekö kuka täällä istuu?
*Johannes Rosmer*. Matami Helseth ilmoitti sen minulle jo.
(Rehtori