Ristiaallokossa | Page 7

joskus itkenkin;
Vaan vapauden jos

vienette,
Niin tehkää hautakin!
MÄ TAHDON TOIVOA.
Läpi pilvisen taivaan tähden nään,
Se kirkkaana vastahan loistaa,
Ja
luonnossa tunnen jo tuulispään,
Joka raskahan ilman poistaa.
Ja henkeni nuori se hengittää
Tuot' ilmoa vastaisuuden
Ja toivo se
mieltäni jännittää
Ja antavi innon uuden.
Olen toivoni jällehen saanut taas,
En helpolla siitä mä luovu --
--
»Mut keskellä toivojen maailmaas
Elä liiaksi niistä sä juovu!»
Jo tiedän tarkoituksesi sun,
Sä miettivä ystävä kulta,
Mut mun käy
mieleni taisteluhun,
Miss' tarvis on hengen tulta.
Ja vaikka mun toivehet pilviin sais,
Mist' äkkiä kuiluhun syöstäis,

Niin en minä sentähän neuvoistais
En ainooseenkahan myöstäis.
Mä tahdon toivoa vapauden
Viel' pääsevän varmaan voittoon,
Mä
tahdon toivoa valkeuden
Viel' seestyvän täyteen koittoon.
Näät tuota jos en minä toivoiskaan,
Niin murtuis henkeni ponsi,

Kuin kuivunut puu minä oisin vaan,
Mi syöntä on vailla ja onsi.
Siks vieläkin takaa pilvisen vyön
Tuon tähtyen tunkevan uskon,

Näin keskehen raskaan syksysen yön
Luo toivoni huomenruskon.
Harz'in vuoristossa 20/8 1889.
POIS SANARIITA!
Nimiä vain on jumala ja luonto,
Olemus yksi, eri silmin nähty.

Ihmisten työt' on kirkko, dogmi, oppi,
Ihmisten lailla harhateitä käypi
--
Ikuista vain on maailmoiden mahti,
Ikuiset lait ja niiden
vaarinotto.

Ken sääsi lait? Ken olevaisen tuotti?
Maailmain ulkopuolellak' on
mahti,
Pysyykö siellä vaiko luomallansa
Ijäksi yhtyi, siten luomans
johtaa?
Tuo. tietää mahdoton on ihmishengen,
On mahdoton ja turh'
on siitä riita.
Sanansa voimalla voi kirkko kyllä
Tai ylivallan suuri virkamahti

Tai filosoofi järki-ongelmoilla
Todistaa oikeaksi jommankumman

Mut tieto varma jokaiselta puuttuu.
Poveemme suotiin tunne, päähän järki,
Molempain yhteys oikean on
mitta,
Se yksin ohjeenamme olkoon meillä:
Sydämmen, järjen
kaunis sopusointu.
Pois pakko ynnä määritelmäin valta,
Ne keksi ihmishengen öinen
puoli,
Ne keksi vallanhimon viekas orja;
Vapaalle mahdoton on
pakkousko,
Jalolle tarpeeton on dogmivalta.
Pois kurja kuona itse teräksestä,
Pois rikkaruoho itse vehnän tieltä,

Pois sanariita, ulkokuoren kiista,
Ett' vihdoin ytimeen on auki väylä.
Pois vakaan hengen tieltä ahdas aita,
Ja vakaumuksen vapaudelle
valta,
Sitokoon siteet alhaisia hengen,
Ylevä henki kahleita ei siedä!
MI ORJUUTTA, SE KURJUUTTA.
Mi orjuutta,
Se kurjuutta;
Mi sortoa,
Se valhetta,
Mut mikä
meill' on vapautta,
On totuutta, on rakkautta.
Mi lämpöä,
Se henkeä;
Mi taistoa,
Se eloa,
-- Vapauden
auringossa vaan,
Saa ihmishenki kukkimaan!
LUONNON IHAILUA.
Etsiköhöt hienot herrat.
Kaunottaret kaupungin
Nautintoa
taiteellista
Maisemista maalarin.

Minä ennen empimättä
Lähden luonnon helmahan,
Tutkin luonnon
luomistöitä,
Etsin sieltä ihanan.
Koitan kuulla kussa sykkii
Luonnon sydän lämpimin,
Kuss' on
tunne tulvillansa,
Kussa taide tuorehin.
Laulan sitten maailmalle
Mitä siellä kuulin, näin,
Mikä siellä
herttaisimmin
Heijastuu mun mielessäin.
Siellä paistaa luojan päivä,
Tuores metsä tuoksuaa,
Kukat kukkii
kumpuella,
Puro pieni pulppuaa.
Siellä kuulen kosken pauhun,
Siellä linnunlaulut myös,
Siellä nään
mä, ett' on luonto
Sentään parhain taidemies!
1887.
PARANTUMATON.
Mitä huolin valtikasta,
Mitä kunniasta.
Mitä joukon suosiosta

Taikka maailmasta?
-- Mikä on mun elon määrä,
Oikeako vaiko
väärä
Tietoni on elämästä --
Tästä, tästä
Totuuden mä tahtoisin.
Totuuden mä lassa kyllä
Omaavani luulin;
Luulin sitä luojan laiksi,

Mitä muilta kuulin:
Elo näytti huokealta,
Varmalta ja valoisalta

Loisti vasten vastaisuutta
Mutta, mutta
Syömmeen syttyi epäilys.
Tuet vanhat maahan murtui,
Kaikki varmuus raukes,
Pohjatonna
aatteen meri
Allani mun aukes.
Kaikki suistui, minä yksin
Seisoin
vielä epäilyksin
Tuijotellen ulapalle
Aukealle,
Kuss' on kaikki
häilyvää.
Luulen maata häämöttävän
Vasten päivää tuolla,

Ko'etan päästä
sinne, jotta
Saisin siellä kuolla;
Vaan kun saavun lähemmäksi,

Huomaan nä'yn mä pettäväksi --
Taas on kaikki häilyvätä,


Hyllyvätä,
Turhaan etsin rantamaa.
Halu vain on sielussani,
Halu kaikki viepä
Tiedon, toden,
ikuisuuden --
-- Mutta toden tiepä
Onkin kummallisin siitä,
Ett'ei
mitkään voimat riitä
Käydä päähän saakka:
Elon taakka
Murtaa
ennen ihmisen.
Toinen seikka tuolla tiellä
Eksyttääpi meitä:
Kaikkialta kahtahalle

Lähtee haarateitä;
Käyvinään on kohti määrää,
Käykin harhatietä
väärää;
Palaa siihen, lähdit mistä,
Entisistä
Etsi totuuden sä tie.
Tätä tehnyt oon ja tehnen
Kaiken ikäkullan,
Kunnes vievät
heikkopäissä
Alle mustan mullan,
Vievät sinne surkutellen,

Surkutellen, säälitellen,
Ett'ei saanut ijässänsä
Järkeänsä --
Etsi
hourettansa vaan.
EPÄILYKSELLE.
Totta kyllä, tullesasi
Paljo riitaa tänne toit,
Mutta silloin vilkkautta

Elämäämme myöskin loit.
Sua kiittää tieto, taito,
Sua kiittää sivistys,
Sua yksin ihmishengen

Koko suuri edistys!
Sua kiittää kaikki, kaikki,
Sua totuus, vapaus --
Mutta kirkon,
yksivallan
Vaan oot pelko, kauhistus!
YKSIN OLLESSA.
Maailman touhussa tuolla
Kun tuonoin kävelin,
Niin itseänipä,
raukka,
Minä oikein häpesin.
Se vakaa katse, mä jonka
Loin ennen elämään,
Ihan ivaksi
ilkamoitui,

Sai odan kärjekkään.
Pyörteessähän narrimaisten
Myös itse narriks saa,
Ja ulkonainen

kuori
Sydämmet kuolettaa.
Se vakavuus, joka ennen
Eheyttä mieleen loi,
Nyt hajosi pois sekä
särkyi
Ja toivottuutta toi.
Ja rintani, joka se tuonoin
Niin lämpimästi löi,
Kun köyhän mä vain
lie nähnyt,
Joka pettuleipää söi.
Nuo tunteet hennot ja hellät
Sai siellä tylsymään,
Kun elämä
pintapuoli
Yhä kylvävi myrkkyään.
Vakaumus, henki hieno
Ja aatteet kalleimmat,
Ne pilkan esineiksi

Useinhan joutuivat.
Nuo tuntehet nyt jälleen
Jos valtaan saada vois,
Tuon ivan jos
ilkamoivan
Sais juuriltansa pois!
1889.
MIETELMIÄ.
I.
Mikä maailmassa on kauneinta,
Mikä kauneinta, mikä vapainta,

Ihanteeni se yksin on.
Mikä ihmisille on parhainta,
Mikä totta ja hyvää ja vakainta
Kas
siinä mun uskonton'.
II.
Mikä jumala on? Elo, ikuisuus.
Mikä ikuisuus? Se mi aina on uus;

Se on muuttuvan elämän kehto.
Mikä yksilö on? On työmies vaan,
Tosin peittyvi piankin helmaan
maan,
Mut e'estymisen hän on ehto.

III.
Muut huoleti dogmeista taistelkoot,
Ja saivarruksia punnitkoot.

Minun noit' ei tarviskaan.
Minä lemmin kaikkia, kaikkeutta,
Ja tutkien maata ja taivasta
Oman
rauhani taivaan saan.
IV.
Hedelmä vapauden
On usko sydämmen;
Ei kylmä uskonkappale.

Vaan elämä on se.
HENGEN TASAVALTA.
Kun yksi hallitsi kansoja,
Oli yksi kaikkien sortaja,
Hän, ainoa
puntari oikeuden,
Oli holhoja ihmisten.
Tään yhden tahtoa tirannin,
Joka »luojan armosta» valtoihin
Oli
päässyt kai, sitä seurattiin,
Sen tahtoa peljättiin.
Jopa vihdoin muutama viisastui,
Tämän yhden tahtohon kiivastui:

»Ken valtahan tuommosen hirviön
On päästänyt, heittiön?»
Näin huusi yksi. Ja toisetki
Ne orjuudestahan virkosi:
»Niin aivan!
mistä hän oikeuden
Sai sorroksi toisillen?»
Näin vihdoin kansa jo tulistui,
Ylivaltijas sortui, kukistui.
Maat' itse
kansa nyt hallitsee,
Muka onnesta nautitsee.
En huoli tuosta mä onnestaan;
Oli ennen sortaja yksi vaan,
Nyt
joukkiot suuret, tuhannet,
Lyö vangiksi aattehet.
Jos yht' en tahdo mä valtijaa,
Satakuntaa myös en sortajaa.
Ken
kerran joutuvi kahleihin,
Hän orja on kuitenkin.

Tasavaltaa hengen mä