Ristiaallokossa | Page 6

niinkuin tuossa
Kumppalini kunnokkaampi,
Joll'ei
lahjoilta parempi:
Käypi tietä tarvottua,
Syöpi ennen syötettyä,

Hän on kullan kiltti lapsi,
Työhöns itse tyytyväinen.
Miks en liene moisten lainen,
Nuo on mieleen mahtimiesten,

Ikiriemuks isänmaalle,
Miksi kylvit, kaiken luoja,
Kylvit
sy'ämmehen säkenen,
Tuota tulta kalvavaista,
Jok' on kohtalon
kirous?
Miksi annoit hengen hellän,
Vapautta vaativaisen,
Miksi turhat
tiedot, taidot,
Miksi joutavat unelmat?

Oisit antanut avuja
Täällä
tärkeämpiäkin:
Mielen maltin, kovan luonnon,
Vanhan mielen,
valhekielen.
MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.
Sä ehtootaivoa ihailet,
Sen ruskoa, kultaisuutta,
Ja kylläykään sinä

tuohon et,
On aina se sulle -- uutta.
Ja lempi-aikasi sun on syys,
Min vuoksi, en sitä tiedä.
Ja hauskin,
väität, on menneisyys,
Et nykyisyyttä sä siedä.
Tuon muinaisaikasi ehtoisan
Kuvituksesi voimalla kultaat
Ja aatteet
tään nykymaailman
Vain hautahan kylmään multaat.
Trubaduurein lauluja laulellen
Unelmissas näät ritareita,
Elät
seurassa henkien menneiden,
Jumalaskin lie joku -- seita.
Tää aik' ei mun ole aikani myös,
On velttoa, voimattuutta,
Mutta
tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss'
Ne tietävät aamua uutta.
Mua miellytä ei tää nykyisyys
Eik' muinais-aikojen taika,
Mun
vuodenaikani ei ole syys,
Vaan tou'on ja toivojen aika.
Kevät raitis vuodenaikani on,
Vain sillä on voimaa luoda,
Säde
yksin nousevan auringon
Voi huomenen uuden tuoda.
Siks nykyisyys sua siedän vaan,
Ett' toivon toukoa' sulta,
Mut koito
en nää sun toukoakaan,
Mun peittävi silloin multa.
Paris 20/3 1890.
TIEN HA'USSA.
Kun kiivahimmin mulla sydän löi,
Kun tulisimmin silmät säkenöi,

Kun povi paisui, veret kuohahti,
Jos vaarat, taistot mieleen juohahti,
Niin nuoruus-aatteistani ihastuin,
Parannuspuuhistani tulistuin:

Noin, noin mä tehdä sitten tahtoisin,
Kun vain nyt varttuisin ja
vahvoisin!
Mä syöstä päätin ulos maailmaan
Ja tälle näyttää, kuinka taistellaan:

Jos ihmishenkee voidaan kahlittaa.
Nuo kahleet täytyy voida

pirstoittaa.
Noin ihanteita väikkyi edessäin,
Mä toisen toistaan kauniimpana näin.

-- Niin syöksyin uhkamielin elämään:
Totuuden jälkeen kaikk' nyt
käännetään.
En, raukka, tuntenut mä maailmaa,
-- Se varsan tuittupäänkin taltuttaa
--
En päässyt vielä e'es mä alkuhun,
Kun suitsin syöstiinkin jo
pilttuhun.
Mä ryntään uudelleen, se turha on:
Oon taltuttajan' suhteen voimaton.

Sen huomattua inton' laimistuu --
Jo arvellaan: hän vihdoin
viisastuu!
Pois turhan heitänkin mä ryntäilyn,
Mun valtaa toivottomuus epäilyn.

Mut sentään: ihanteist' jos epäilen,
Niin halvaks orjaks maadun
ainehen!
Ja sen mä tein. Näin uudet aatteet nuo
Vain unelmoiksi, joita nuoruus
tuo,
Näin tuhannet, ett' ennen mua on
Tuon saman kärsineet jo
tappion.
Näin mieli sotainen saa painoksiin --
Mä jouduin tilaan niinkuin
tainnoksiin.
Mä teen kuin muutkin, elän, olen vain,
Kuin kone käyn
ja pelkään aatteitain.
Mut vitkaan niinkuin valkee päivän koi
Mä toinnun taas; kuin uness'
ääni soi:
Sun sanas suuret noinko raukeovat?
Mä virkoon, virkoon,
silmät aukeevat.
Mä ihanteitta kuinka olla voi voin?
Jos voisinkin, niin onko oikein
noin?
Näin käynhän kaltaiseks mä eläimen,
Ja sit' en saa, en tee:
oon ihminen.
0. Mut ihanteet nuo pilventakaiset? Ne karsit pois ja uudet muovailet,
Rajoitat aattees itse elämään, Näin saat sä perustukses

kestämään!
Janoova sielu tuohon tarrautuu,
Vaan kohta miettimään taas
harhautuu:
Mä vanhan heitin, tiedoss' uus on tie,
Mut haarateit' kun
kaikkialle vie?
_Berliinissä_ 25/10 1889.
PÄIVÄN LASKIESSA.
Nään taakseni taantuvan taantumistaan
Ajan lapsuus-onnen ja uskon,

Ja menneisyyteni taivaalla vaan
Nään kultasen kaunihin ruskon.
Olin onnellinen kun luojassani
Näin taaton mä hellän ja rakkaan:

Hänen suojassaan kun lienen mä vain,
Heti vaikerruksista lakkaan.
Vaan nyt on lapsi jo viisastunut,
Tuon unelman maailma vienyt,

Ihannett' en usvaksi arvannut,
En luojaani luonnoksi tiennyt.
Nyt etseissä taattoa taivaista
-- Kuten tein minä ennen lassa --

Hetikohta on kohtalo vaivaista
Mua ilkkuen pilkkaamassa.
Ja turhaan lempeetä silmääs sun
Nyt etsivi huokaava henki,

Ijäisyyden mustaksi kuiluks kun
On tiede jo muuttanut senki.
Voi kuinka se sentään raskast' on
Ero tehdä kaikesta siitä,
Mikä
lassa on onnemme talveton --
Ja kun kenkään tuosta ei kiitä.
Omatunto mun sentään palkitsee
Ja siinäpä kyllin on mulle,
Vaikka
maailma tuhma mun tuomitsee,
Kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!
EN TEITÄSI KULJE.
Mua moitit mielelläs sinä siitä,
Ett' puuttuvi vakaumuksia multa;

Mies vain muka on, ken tietävi tiensä,
Ei poikkea väylältä
viitoitetulta.

Tuon moittehen kestän. En teitäsi kulje,
En jäätyä tahdo mä keväällä
varhain.
Vesan pystyksi puuksi jos tahtovi saattaa,
Ovat päivä ja
vapaus sen mestari parhain.
Harhailkohon henkeni, etsivä löytää;
On mutkikas tie, joka tietohon
johtaa.
Vain epäily eespäin aattehen saattaa,
Sen johdolla vihdoin
totuuden kohtaa.
Ken kaavahan kylmäyi nuorena vallan
Ja kerskaten kiittävi
vakaumustaan,
Sen yksilön nielevi joukkion virta,
Vie
itsettömyytehen, hautahan mustaan.
Vaan huolekas henki se seulovi vanhan
Ja pohtevi puhtaaks korjatun
touvon;
Nisut taltehen saattaa ja poistavi kalseet
Elon turvaten
vaaroilta talven ouvon.
Kehityksessä paljo ei merkitse kansa,
Siis pieni on, yksilö, merkitys
sunkin;
Vaan erikoisuutensa hedelmät siihen
On kypsinä tuotava
sentään kunkin.
Suo henkesi etsiä, tutkia kaikki,
Valo, totuus ohjeesi olkohon aina;

Näin parhain käytetty sentään lienee
Tuo henki, mi meissä on
luonnolta laina.
Pariisissa, maaliskuussa 1890.
ULAPALLA.
I.
Ulapalla ollessa aavalla
Se toive on sentään varma.
Kun lasket aina
sä yhtäänne,
Niin löytyvi mannermaata --
Mut aavassa aattehen
piirissä
Vain mannermaata en löydä mä
Kuin kuolon ja haudan
Ja
ikuisuuden.
_Itämerellä_ 20/6 1890.

II.
Ulapalla ollessa aavalla
Perämieheen muu väki luottaa:
Läpi usvan
ja myrskyn johdattaa
Hän rantahan purren varmaan,
Vaan ruorissas,
oi kaikkius, sun,
Perämiest' ei keksi silmäni mun --
Avaruudessa
kiitää
Tuul'ajona pursi.
_Itämerellä_ 21/6 1890.
YLINNÄ KAIKEN VAPAUS!
Jumala, autuus, taivahat,
Nuo ihmis-ihanteet
Vain kuvitusko luonut
lie
Nää vanhat käsitteet?
Inehmok' epätoivossaan
Nää uskakuvat loi,
Ne näät kun hälle
murheessaan
Suloisen lohdun soi?
Ja kuollessako henkeni
Myös hautaan lasketaan?
Erooko kuollen
äitikin
Ijäksi lapsestaan?
Eloko toinen, autuas
Vain tuuma turha lie
Ja unhonk' yöhön ijäiseen

Avattu hauta vie?
Vihollinenko epäilys
Lie ihmisonnellen,
Lie järki surma unelmain

Ja loppu rauhallen?
Nää vaivaa mua miettehet,
En niiltä rauhaa saa:
Vaan kuinka estää
aattehet
Ja vapaus kuolettaa!
Ja onhan hengen vapaus
Mun aarre armaisin,
Niin kallis, että
autuuden
Mä siihen vaihtaisin.
Lie turhaa taivas, maailma,
Ja ihmispuuhat nää,
Lie turhaa toivot,
taistelut,
Lie turhaa kaikki tää.
Tuon kaiken vielä kestänen,
Jos