Ristiaallokossa | Page 5

yhdyn.
Ja myrsky säistäen mellakoi.
Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon sintävän seijastaa,
Ja
ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.
On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä
nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.
Siis vello vahtoa aallon Ahti
Ja sävel soios sä myrskysään!
-- Mä
lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!
Paris 29/3 1890.

SUNNUNTAINA.
Kaunis, kirkas nyt on aamu,
Aamu armas sunnuntain.
Tuolla siintää
kirkon haamu,
Kaikuu kellot kumahtain.
Venhot viiltää järven pintaa,
Kaikki kirkkoon kiirehtää.
Valkovaate
peittää rintaa,
Juhlahuivit välkähtää.
Minä kurja synnin lapsi
Astun arkivaatteissain,
Paljas rinta,
takkuhapsi,
Eikä pappi aatteissain.
Minä kuljen kukkulalle,
Jolla nurmi vihannoi;
Istun sinne kuusten
alle,
Kuulen kuinka kuuset soi.
Kuulen kuinka linnut laulaa,
Kuinka laine loiskuaa,
Katson kuinka
aallot kaulaa
Sulo saaren rantamaa.
Täällä istun yksin aivan,
Enkä veisaa, äännä en,
Näen päällän'
sinitaivaan,
Töitä luonnon katselen.
Avaruus mull' armahampi
Kirkon kolkkoutta on,
Luonnon hiljaus
rakkahampi,
Kuin on laulut joukkion.
HÄÄILTA.
Syys-illan synkkä varjo jo kattaa maiseman,
Ja paksu pilvinen vyöhyt
tulet kätkevi taivahan;
Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa
kumajaa,
Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.
Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on,
Sen keskeä nousevi
torni, niin suora ja kaareton.
Syysiltaman synkät varjot loitompahan
siirrähtää,
Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.
Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee
Elon onnesta
uhkuva joukko ilomielellä nautitsee.
Ja poskuet poikain hohtaa, povet
paisuvi impysten,
Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja vallattomasti
jos kengät lyö tahtia soitollen:
Hääiltanahan toki sentään kai kaikki
ne riemuta voi
Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!
Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,

Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:
»Tää onni on liian
suuri ollaksehen maallinen»,
Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa
rinnoillen.
Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat
samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hohtavi posket, uhkuu
naisrinnat täyteläät,
Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten
häät!
Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon
Siell' seisovi yksin
nainen kiven reunalla kallion.
Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan
tuijottaa,
Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.
Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,
Ja kun
kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.
Vaan kartanon
kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon
rintoa rohkaisee.
Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan
elämästä, siell' onpihan nuorten häät.
-- Mut ulkona seisova nainen
vilutuulessa värjöttää,
Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan
lämmittää;
Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:
On tyhjinä äidin
rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.
Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä
tummentuu,
Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.
»Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on
Lupauksia
äitisi uskoi vävyn uljahan moision;
Niin uskoi äitisi kerran, vaan
kohtapa viisastui,
Sun taattosi uljas petti, jalo-neitohon armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,
Jos laskisi
nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? -- --
Oi ei! hänen jalkojen
juureen, joka koirana hylkäsi mun,
Vei köyhältä maineen, rauhan,
elon onnen haaveillun,
En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään.
-- Niin lapseni,
kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!» Hän painavi raukkaa
lastaan hellempähän rinnoilleen,
Ja syksyen kolkko viima vie
silmästä kyyneleen.
Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo,
Ja tuulonen
soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:
Siell' hohtavi posket, uhkuu
nais-rinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' ompihan
nuorten häät.
Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,
Niin hurjan säihkyvä
katse yön selkähän tuikahtaa:
»Oi lapseni! kuolema meille on
onnehen suorin tie,
Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp'
lie!
Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan,
Ei meille
yhteiskunta suo silloin siunaustaan,
Ja luojakin meiltä sulkee tien
armon ja autuuden,
Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.
0. Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman, Hyvästi sä
ihmiskunta ja autuus taivahan, Mä lapseni kanssa ennen käyn
hyrskyhyn kosken tuon Kuin ijäksi kannettavakseen mä häpeän
taakan suon».
Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,
Sydän taukovi
sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa,
Kuni hurja hän painaltaapi
rinnoillehen lapsostaan,
Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn
vahtoavaan.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat
samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,
Siell' hehkuvi posket, uhkuu

naisrinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten
häät!
MUN ISÄNI ARMAHAN KUOLEMA VEI.
Mun isäni armaan kuolema vei,
Vei osan mun onnestainkin;
Hän
luokseni koskaan palaja ei,
Mut palaapa sentään vainkin.
Tuoss' nään hänen seisovan sängylläin,
Hymy herttanen huulilla
kiertää,
Mua neuvoo käymähän elämässäin
Sitä tietä, mi vaikeena
viertää.
Oli reipas itse hän käynnilleen
Ja katseensa kirkas, suora.
Vapa
myös oli aina hän aatteilleen
Ja oikeus ojennusnuora.
Oli tarmokas, sitkeä, ahkera,
Oli oikea Suomen miesi --
Isänmaata
ja perhettä, kansoa,
Hän työllähän palvella tiesi.
Mut kuolema häntä jo huhuilee
Manan virran toisella puolla,
Hän
tyynenä Tuonelle hymyilee:
Jalon helppoa aina on kuolla!
Niin katsoi katsehen viimeisen
Rauhallisin silmäyksin
Ja alkaa
tutkimusretken sen,
Jonka tuntevi unelma yksin.
Mun isäni armahan Tuonela vei,
Hänet peittävi musta multa,
Ja
luokseni koskaan palaa ei
Hän retkeltä aloitetulta.
Mut hautansa kummun kun tuonottain
Taas kukkaisilla mä täytin,

Soi isäni ääni mun korvissain:
Käy tietä sä, jonka mä näytin!
1890.
MIETELMIÄ.
SURUTONNA SUOLLA SORSA.

Surutonna suolla sorsa,
Kaihotonna rannan kaisla,
Murehetta marja
mäellä,
Tahratonna taivon tähti --
Minä yksin ihmislapsi,
Minä
mustan murheellisna,
Mulla aattehet apeat,
Mielikaihot
karvahimmat.
Itkemättä ilman impi,
Päivän paiste pääskysillä,
Kesä kedon
kukkasilla,
Huoletonna pellon perho --
Minä yökkö yöllä itken,

Huudan huuhkaja surusta;
Miksi yökkö itkenenkin
Miksi huuhkaja
huhatan?
Mitä itken, en mä tiedä,
Mut on mieleni muretta,
Sydän syttä
synkeämpi --
Itkenenkö ihmisyyttä,
Ihmiselon ontevuutta,
Kun en
tiedä tarkoitusta
Koko maailman menolla.
Vaiko itken itseäni,
Kohtaloni kolkkoutta,
Ett'en ole kentän kukka

Taikka kaisla kotirannan,
Kun en kurja kumminkana
Oloihini
onnen tyydy,
Mutta turhia uneksin.
Oisin ehkä