Ristiaallokossa | Page 4

puhkee
Nyt suosio irralleen:
Alttiiksi hän
tunteen kielet
Oli saattanut laululleen.
Yhä raivoo suosion myrsky,
Yhä häntä nyt huudellaan;
Kun syttyvi
tunteet kerran,
Vähitellen ne tyyntyy vaan.
Mut turhaan vuottavi kansa:
Pois riensi jo mainio maan,
Hän
ulkona vilpastuttaa
Sydäntulta ja -tunteitaan.
Oman nuoruutensa hän kertoi,
Oman lauloi rakkauden:
Siks lämpö
ja into ja voima,
Siks kyynele kaipauksen.
KÄYNTINI VERSAILLES'ISSA.

(Keväällä 1890).
Versailles'in kevätvihree luonto loisti
Niin väririkkahana silmää
hyväillen,
Vain hienon taiteen henkee huokui kaikki,
Mihin mä
heittänenkin katsehen.
Kuin kevätkenttä luonnon-voiman laista

Tuhansin turpeestansa kukkaisia luo,
Niin luonut kukkaisina
kulttuurinsa
On ihmishenki taideteokset nuo.
Kohoupi tummaa taustaa vasten tuossa
Antiikin puhtaan valkee
marmorinen työ
Ja kierrätellen suuren käärmeen lailla
Välitse
metsäin kulkee teitten vyö.
Tuhansin värein välkkää päivää vasten

Säteiset kaarteet suihkulähdetten
Ja harmaa maurilainen pylväs-holvi

Välistä sintää vanhain lehmusten.
Mä hurmauneena taiteen ilmaa hengin
Ja raa'at aistit häipyy,
hienonee,
On taide muodon-saaneen aatteen ilme,
Maailman
varmaan vihdoin hallitsee;
Näät luojastaan jos luopuu jalo henki,

Niin uskokseen hän taiteet valitsee,
Kulttuurin kaunein kukkahan on
taide,
Se ihmisaatteet, -tunteet tulkitsee.
0. * *
On luonto tyynnä, äärellen
Tähän istun mä penkereen
Ja
ympäristöni työhön saa
Mun mielenkuvitteen.
Nään käytävillä käyskivän
Nuo kuulut kuninkaat,
Ja hovineidot
hienot nään
Ja herrat heilakkaat.
Ja illan tullen puistossa
Tuhansin tulta nään
Ja metsän tumman
peitossa
Nään parin lemmekkään.
Hienoissa silkki säihkyää,
Mi immen verhoaa,
Ja suudellessa
sulhasen
Se hiukan kahahtaa.
On puku hieno, valittu,
Ja puhe myös on niin --
Mä noita ajan
tuotteita
Vertaisin perhosiin.

0. Ei työtä he tee, ei kehräile, Vaan luoja ne ruokitsee Ja onnessa
lemmen ja rikkauden Elämästä he nautitsee.
Ja linnasta soitto mun korviin käy
Niin viehkeä, kiihtynyt,
Parit
väikkyvät parkettiliuskoilla,
Siell' onpihan tanssit nyt.
Ja Maria Antoinette'n myös
Minä hurmaavaisena nään,
Kädet
pienet kevähän keijuisen
Ja Miilon Veenuksen pään.
Kas, mahtava Ludvig loistossaan -- --
Joku äkkiä häiritsee:
»Vous
voulez visitez le château, monsieur,
je suis un guide, s'il vous plait?»
0. * *
Niin kylmänä vastahan löyhähti ilma,
Kun astuimme suurihin suojiin
noihin,
Avaroina ja jäykkinä seisoi seinät;
Vaan lämpöä uhkusi
taulut, joihin
Juur aurinko hellivän suukkosen suopi
Ja ilmehen
maalarin työlle luopi.
Sali toisensa takaa tuoss' avauupi,
Tuhansittain tauluja silmäni kohtaa
--
Ja liukas kuin allani parkettilaitos
On oppaani kieli, mi käyntiä
johtaa;
Tais Ranskan taistot hän taruista asti
Ja Louis't ja Henrikit
moitteettomasti.
Oli kierretty varmaan jo tunnittaisin,
Monet mestari-taulut jo
tutkisteltu;
Ihasteltu jo Canovan kaunista työtä
Ja Vernet'n voimia
paljosteltu,
Niin oppaamme pieneen suojahan johti,
Johon tultua
viuhtoi seinää kohti.
»Voilà, monsieur, le malheureux chanteur
de la »Jeune Captive»,
André Chénier!
C'est lui qui a célébré par ses chants.
La liberté de
l'esprit et la vraie république»[1]
-- Näin laulaen oppaani tauluhun
viittaa,
Hänen loruista sentään en enää mä piittaa.
[1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier,
»Jeune Captiven» onneton
laulaja,
Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi
Tasavaltaisuutta
ja hengen vapautta.

Chénier! se on hän! Sun katseesi tunnen,
Sä lempeä, rohkea, vapaa
miesi,
Tuo korkea otsa ja aatelisleuka
Ja ylpeä suukin se uljuutta
tiesi.
Tuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä,
Ken kuolohonkin käy
hymyilyllä.
Koen oppaasta päästä, niin jään minä yksin:
-- Voici quelque chose
pour vous, monsieur!
»Vous restez donc ici? mais il y a en encore!...»

-- Oui, oui, je le sais, mais pourtant ... adieu! --
Näin sain hänet
pois, oli nautinto kallis,
Ja tuo ei suultaan mun nauttia sallis.
Voi kuinka tuntuu kummalta
Mun täällä yksin olla!
-- On päässäin
paljon aatteita
Kuin nuorella morsiolla.
Vain tauluun tuonne mä tuijotan:
Se vankilahuonehen näyttää,

Etualalla nään André Chénier'n,
Muut vangitut huoneen täyttää.
0. Olet heimolainen sä Helleenein, Olet, Chénier, kuulua juurta, Kai
imit jo äitisi maidossa Sinä vapauden runoutta suurta.
Sun miehevän uljaana eessäni nään,
Nuo silmäsi säihkyvän luulen,

Sun Robespierrelle itselleen
Lain pyhyyttä puoltavan kuulen.
[Loppu vajaa, ss. 49-51 puuttuvat!]
MEMENTO MORI.
(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)
Rintaan voimakkaasen nojauupi
immyt hienon hento, ihanainen,

silmissänsä autuus kuvastuupi --
tällä hetkellä hän vain on nainen:

murheet maailman hän unhottaapi,
noin kuin uinahtaa hän tuossa
saapi
sulhon rintaa vasten.
-- Elo autuasten
tunteen täysi valta
yksin on.
Aatos vuoroon seisahtuvi heillä,
Vuoroon vallatonna kauas väikkyy,

Väikkyy tunteen tuottamilla teillä
Tai myös aallokossa lemmen
läikkyy
Sen he tuntee vain, ett' aina, aina
Sylitysten ois he autuaina.


Maailmassa tässä
Ihmis-elämässä
Lemmen valta varmaan suurin
on.
Vaan memento mori! kuolo uhkaa,
-- Lemmenkinpä voittaa kuolon
valta --
Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa,
Pelkkä laina kaiken
tuottajalta!
Vaikka onnes itse autuus oiskin,
Vaikka hetket
hempeimmät se soiskin,
Kaikk' on katoovaista --
Tästä luonnon
laista
Lempikään ei poikkeusta tee.
Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii
Ja kun silmän katseen silmä
kohtaa,
Juur kun nautinnosta suonet tykkii,
Punahuulet suudelmista
hohtaa,
Silloin juuri, lemmen autuudessa,
Ihmis-intohimon
vallitessa,
Huutaa tuonen valta
Maasta turpeen alta:
Ihmislapsi,
kuolla täytyy sun!
Lontoossa 12/6 1890.
HUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.
Tuuti lasta keinumin,
Tuuti toisen lasta,
Orjaks täytyi tulla mun,

Vapa olin vasta.
Tuutilulla, hussa-aa!
Et sä lapsi kulta
Itkullasi viedä saa

Muistojani multa.
Tuuti lasta, tuuti vain!
Äsken vielä leikin
Tuolla kotipihallain

Kanssa veikko Heikin.
Tuuti lasta unelaan,
Nuku kiltti Kalle! --
Vanhempani Tuonelaan

Saivat mullan alle.
Tuutilulla, hussa-aa,
Pientä lasta tuuti!
Itku mun jo valtoaa
Minut
herra huuti.
Elä itke! Muuten on
Rouvan torat mulla,
Silloin oon mä onneton,

Tuuti, tuutilulla!

Tuutilulla, sydämein,
Nuku siki-unta,
Mistä saisin surullein

Unhotuksen lunta?
Hussalulla! -- Aina vain
Mielessäni säilyy,
Kuinka kotilahdellain

Tyynnä vesi päilyy.
Tuuti, lapsi! -- Siellä on
Äitikullan hauta --
Taas sä itket, onneton,

Lauluni ei auta.
Lapsi, miksi nuku et!
Vaiko itket siksi,
Että laulut huomannet

Orvon kyyneliksi?
Taikka ei sun uni lie? --
Nuku kaikitenkin!
Muuten mun jo paha vie,

-- Tuossa rouva onkin!
MYRSKYLINTU.
Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun
honka huojuu ja näre notkuu
Ja vahto pärskyen roiskuaa,
Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja
laulan luontoa, maailmoita
Ja elontaistoa ihmisten.
Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas
silloin kuoroon mä myöskin