Rauhan erakko | Page 8

tyven ja liikkumaton, paikoitellen v?reillen satunnaisten tuulahdusten synnytt?m?n? tummempana virin?. J?rven perimm?ss? pohjukassa on kaupunki tehtaineen, torneineen ja valkoisine huoneriveineen, joista ovat kuin vaahtop?rskeit? huvilat ylemp?n? olevilla rinteill?. J?rven ranta ylt'yleens? molemmin puolin on kuin katkeamaton p??rme pikkukaupunkeja, kylpypaikkoja, kyli?, taloja ja huviloita. Rannan ja vuoriston v?lill? on loivasti nouseva viljelty kaista, miss? leve?mpi, miss? kaitaisempi--vainioita, hedelm?- ja viinitarhoja. J?rven sel?ll? risteilee laivoja rantoja pitkin ja sen yli rannalta rannalle. Rannoilla kiit?? junia, pist?ytyen tunneleihin ja tullen niist? ulos. Siell? el??, tykkii ja toimii. Kaikki _n?kyy_ t?nne, mutta ei mit??n kuulu.
Mutta kaiken ymp?rill? kaartuvat vuoret, ensin alempana mets?iset, niittyiset alpit useissa kerroksissa toistensa takana, sitten niit? ylemp?n? karujen, harmaanruskeiden kivir?ykki?iden maailma ja kaikkein ylinn? ja ??rimm?isen? kaikista ihanin ja samalla kolkoin: eloton er?maa lunta ja j??t?--jota kaikkea rauhan madonna ja h?nen lapsensa, kaiken tuon heist? mit??n tiet?m?tt? ja v?litt?m?tt?, katselevat, kasvoillaan muuttumaton, hymyilyyn pyrkiv?, hiukan ujo ja avuton ilme.
Suoraan heid?n r?yst?spes?ns? p??lt? nousee satoja jalkoja yl?s korkeuteen vuoren sein?m?, p??ttyen keilamaiseen huippuun, p??hineen??n luminen hiippa--osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut, ik??nkuin yl?ilmojen itsens? veist?m? j?ttil?iskuvapatsas. Sen ilme on kylm?, tunteeton ja jylh?. Se n?ytt?? olevan v?linpit?m?t?n kaikesta, satoipa tai paistoi, raivosipa hirmumyrsky sen otsan ymp?rill?, tai hivelik? suvituuli sen ohimoita. Sille on samantekev?, mit? ihmiset siell? alhaalla kulttuurinsa pikkupihoilla luovat ja saavat aikaan tai ovat saamatta. Mit?p? t?t? pilvenpiirt?j?? jumaluutta, liikkumatonta Buddhaa, jonka jalat pohjaavat merienkin alle, liikuttaa mik??n-- j?rjest?k??t itse asiansa, el?k??t tai kuolkoot! Mit? he ovat saavuttaneet? Eik? suurin osa maailmaa yh? viel?kin, miljoonia vuosia valmistumisensa j?lkeen, ole suolaisten merien, hedelm?tt?mien arojen ja hieta-aavikkojen, r?meiden, aarniometsien ja kiviraunioiden peitossa? Huippu tuossa lienee n?hnyt, kuinka monta kertaa lieneek??n, lumen ja j??n nousevan ja hukuttavan h?net kaulaansa my?ten--sulavan kyll? ja v?istyv?n pois, mutta tulevan taas takaisin. Se tiet?? ajat, jolloin ei t?st? n?kynyt ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan el?v?? olentoa, ihmist? kaikista v?himmin. Ne olivat tulleet, ehk? montakin kertaa, ja kadonneet, tulevat kukaties milloin, mutta varmasti, katoamaan uudelleen.
Huippu tuossa ei ole milloinkaan ollut miss??n kosketuksissa sen maailman kanssa, jonka h?n tuhansien vuosien kuluessa on n?hnyt kehittyv?n allaan. Eik? sill? ole nytk??n sen kanssa muuta yhteist? kuin se, jota h?nen harteillaan pesiv? pyh? lintunsa korppikotka yll?pit?? laakson ja vuoriston v?lill?, t??ll? pesiess??n, sielt? ry?st?ess??n, t??lt? vaaniessaan, siell? iskiess??n, sielt? hakiessaan, t?nne tuodessaan uhrinsa h?nkin--verisen karitsan, ehk? lapsenkin, jonka se tuolla ylh??ll? raatelee ja sy?. Siell? on se jumaluus ja siell? sen palvelijan uhrij?tteet, vaalenneet luut ja kellastuneet kallot--ja tuossa on rauhan madonna ja sen palvelijain uhrilahjat, alppiruusut ja muut kukkaset. Huippu tuossa, se ei mihink??n maalliseen eik? inhimilliseen puutu, ei tunne iloa eik? s??li? eik? osanottoa, on kuva ikuisten lakien laatijasta, joka ne kerran s??detty??n ei itsek??n en?? voi niit? muuttaa, jota ei kukaan tunne eik? palvele, mutta jonka kerran peruuttamattomasti lausuma aate johtaa ja m??r?? iankaikkisesta iankaikkiseen. Sille ei kukaan uhraa, mutta kuitenkin se saa uhrinsa jokavuotisina hekatombeina kuolleita ja kaatuneita. Ja t?h?n, tuon jylh?n, tunteettoman jumalan jalkojen juureen on herkk?tunteinen ihminen, kuka lie, rakentanut asumuksen omalle unelmalleen, jonka avulla h?n aikoo k??nt?? maailmanmenon uusiin suuntiin, vakuutettuna siit?, ett? aate on juuri tuolta ylh??lt? kotoisin ja tulee laskeutumaan sielt? t?t? tiet? alas niinkuin enkeli rusopilvess?. Onhan se liikuttavaa, herttaista, mutta runoilemista se on, lapsellista, tuota toivotonta, ainaista ihanteellisuutta ja optimismia--itsens? pett?mist?--mit? varten sit? on ja pit?? olla, miksi siit? ei p??st?, kun se kuitenkin on ep?totta, silmien lumetta--sill? kaiken takanahan on kuitenkin kuolema?
Ei! Ovatko nyt taas ne peikot kimpussani?
* * * * *
--Jumalan tervehdys teille! kuulin miellytt?v?n, soinnukkaan ??nen sanovan jossakin takanani.
En ensin n?hnyt siell?, mist? se tuli, muuta kuin harmaanruskean vuorensein?n. Sitten siell? liikahti, ja vuoripolun viimeiselt? askelmalta laskeutui minua kohti keski-ik?inen mies, yll??n vuorenv?rinen karkea munkin viitta. H?n oli avop?in, tukka tuuhea ja paksu, ohimoilta jo harmaantunut. Piirteet olivat hienot, otsa korkea ja puhdas ja luottamusta her?tt?v?. Silm?t olivat rauhalliset ja kirkkaat ja melkein lapsellisen vilpitt?m?t. Niiden alla ja ymp?rill? olevissa uurteissa oli merkkej? jostakin menneest? rasittuneisuudesta, niinkuin arpia umpeen parantuneista sielun haavoista. Ennenkuin olin ehtinyt tarttua h?nen ojennettuun k?teens?, oli h?n jo jollakin salaper?isell?, koko olennostaan huokuvalla miellytt?v?isyydell? vet?nyt minut itse?ns? l?helle. H?nen miehek?s ja luottavan luja k?denpuristuksensa, jonka omituisena vastakohtana oli h?nen ujo, melkein arka ilmeens?, voitti minut heti. Tunsin tarpeen olla yht? mielt? h?nen kanssaan.
H?nt? seurasi kintereill? suuri, hallava, verkkaisesti asteleva paimenkoira, heiluttaen minulle h?nt??ns? niinkuin vanhalle turulle; sen kaulassa riippui pieni puulekkeri.
--Herra on matkalla vuoristoon ... onko kauaskin?
--Teki mieleni vain tavata teit?.
--Minuako? sanoi h?n melkein h?mill??n. Olette tervetullut majalleni, mutta silloin t?ytyy teid?n tyyty? lep??m??n y?nne hein?vuoteessa.
--Juuri sit? haluaisinkin.
--Niink?? ... no sitten! hym?hti h?n ymm?rt?v?sti ... ja oli, kuin olisi siit? alkanut punoutua tuttavuuteen viev? side v?lillemme.-- Sallitteko, ett? tarjoan teille hiukan virvoketta?
H?n kutsui koiran eteens?, komensi sen istumaan ja laski lekkerist? viini? maljaan, jonka ojensi minulle. Tyhjennetty?ni sen ja kiitetty?ni ei h?n n?ytt?nyt tiet?v?n, mit? virkkaisi, enk? min?k??n keksinyt muuta kuin:
--Ihana paikka t?m?.
--Niin, eik? totta...
Minulla oli vastustamaton halu heti p??st? h?nt? l?helle, puheisiin h?nen